VARO TAIDETTA, KAVAHDA ILMAISUNVAPAUTTA

     

     Olen välillä suutuksissani taiteelle ja kaikenlaiselle ilmaisunvapaudelle. Esimerkiksi taiteesta puhuttaessa oletetaan, että siihen suhtaudutaan syvässä kumarassa kuin pyhyyteen ja sen olemiseen ja olomuotoihin kuin tabuun, vaikka se itse pitää tehtävänään juuri käydä tabujen kimppuun. Ei liioin ilmaisunvapaus — median, taiteen ja viihteen alalla — hyväksy ilmaisunvapauden itsensä kyseenalaistamista, vaikka se itse on valmis kyseenalaistamaan kaiken muun.

     Ei kai ilmaisunvapaus ole sitä, että kaiken voi turauttaa kuin lapsen takapuolesta. Kyllä ilmaisunvapautta käyttävän pitää harkita, mikä on eettistä, kuuluu käytökseen ja millaiset mielipiteen ilmaisut aiheuttavat kohtalokkaita seurauksia.

     En minä ihmettele, että joku repii pelihousunsa, jos hänelle pyhää asiaa loukataan. Eikö siinä ole jo aiheet vähissä, jos pilapiirtäjän on kuvattava koirana sellaista hahmoa, minkä tietää olevan miljoonille yhtä tärkeä kuin jokapäiväinen leipä. Jos joku sanoisi minulle läheistä ihmistä eläimeksi, ensimmäinen reaktioni olisi, että täältä pesee.

     Joskus on käynyt kuulkaa niinkin, että huippuälykäs ja asioista perillä oleva kirjailija on suututtanut fanaatikot. Siitäkös on soppa syntynyt. Jos nimittäin suututtaa fanaatikon, on tilanne aivan sama, jos kulmilla menee soittamaan suutaan jantterille, jonka sokerit ovat alhaalla, promillet ylhäällä ja joka muutenkin kärsii impulssikontrollin puutteesta. Kyllä siinä infra on lujilla, kun poliisi tulee, ambulanssi menee, kirurgia herätellään, leikkaussalia laitetaan ja omaisia kriisihoidetaan. — Ja kaikki olisi vältetty, jos yksi turpavärkki olisi säästänyt sananvapauttaan tositarpeeseen.

     Olen aina uskonut taiteeseen, erityisesti siihen, että se kulkee kehityksen etunenässä. Paitsi että taide on tarpeellinen vahingollisten yllykkeiden kanavoimisjärjestelmä (olisipa Hitlerkin päässyt sinne taidekouluunsa…), taide kulkee monesti aukomassa uusia uria. Tulee esiin asioita, joita ei ole tohdittu ottaa puheeksi tai edes ajatella. Tabuja käsittelevä taide parhaimmillaan toimii suurena kulttuurisena puhdistajana ja kyseenalaistajana seksuaalista ahdistuneisuutta, hyväksikäyttöä, ihmisryhmien sortamista ja kulttuurisia luutumia vastaan. Tällainen toiminta on lähtenyt aina rohkeiden yksilöiden voimasta. Välillä tarvitaan myös provokatiivista Tom of Finlandia, mutta ei hänkään mennyt kokeilemaan onneaan totalitaariseen maahan. Provokaatiota en silti aina jaksa, jos meitä kiusataan tyyliin ”Olettepa tekopyhiä, jos kissantappovideota tai sonnanviskelyä kauhistelette, vaikka maailmassa tapahtuu kaiken aikaa oikeasti kauheita”.

     Mutta taide osaa ottaa myös kolonialistisen pahan muodon, kun se hyökkää ihmisten pyhimmälle alueelle eli mielenrauhan kimppuun. Ristiretki suunnataan keskiluokkaa ja muita halveksuttavia kansanryhmiä vastaan. Sen sijaan, että taiteilijat paljastaisivat oman takapuolensa ja karnevalisoisivat omaa tosikkomaisuuttaan, he yrittävät pakottaa tähän uhrinsa.

     Matti Mäkelä julkaisi hiljakkoin pätevän teoksen Tämä ei ole taidetta. Menemättä tarkemmin kirjan kiinnostaviin detaljeihin, kiinnitän huomiota teoksen nimeen: se on taidefilosofian kannalta mielenkiintoinen ja paljastava, sillä se niin sanoakseni implikoi oletuksen, että jos jokin on taidetta, se ansaitsee poikkeuksetta kunnioittavan kohtelun. Taideluomuksen eettistä oikeutusta ei siis voida kyseenalaistaa, vaikka se käyttäisi psyko-sosiaalisia voimakeinoja, olisi rivo ja ihmisten tunteita loukkaava tai sen tekemisessä olisi käytetty lainvastaisia keinoja. Ainakin taiteen- ja kulttuurintutkimus lähtee aina taiteen autonomisuuden ja sen integriteetin eli koskemattomuuden kannalta. Lähes kaikkia muita ihmisten tekoja — poliittisia, tieteellisiä, taloudellisia, uskonnollisia, urheiluun ja huvielämään kuuluvia — voidaan arvottaa yhteiskunnallisten sääntöjen, hyvien tapojen, etiikan ja tietenkin juridiikan kannalta mutta ei taidetta eikä aina myöskään kulttuurista provokaatiota. Taideteosta on totuttu tarkastelemaan vain älyllisellä ja esteettisellä (ei siis eettisellä) tasolla.

     Sanottakoon Mäkelän laadukkaasta tutkimuksesta sen verran, että siinä on tarkasteltu myös taiteen vastaanoton reaktioita. Mutta vaikka kuinka taiteen tarkastelu ja tutkimus ottaisi huomioon vastaanottajan reaktiot, on muodikkaasti sanottuna ”tulokulma” aina taiteesta päin eli myötätunto on lopulta taiteen puolelle. Olisi aika mahdotonta, että taiteilija menisi itseensä tai taiteentutkimus tai taidekritiikki tätä vaatisi. Eikö jo ajatuksen esittäminen tunnu naiivilta? (Toki ”ymmärtämätön” kansanosa voi vastustaa esimerkiksi oudoksi kokemaansa julkista teosta mutta se on toinen asia.) Jos taideteos saa ihmiset tolaltaan, silloin taide on vain tehnyt tehtävänsä eli taiteilijan kutsumus on oikeastaan päinvastainen kuin psykoterapian, uskonnollisen rippikäytännön, kriisityön tai muun inhimillisen lohdutuksen puolella. Taiteen pyrkimys on usein juuri aiheuttaa kriisejä.

     Raskaista aiheista pitää kirjoittaa ja tehdä taidetta, mutta voi sitä joka sen joutuu tekemään. Hänen osansa on harvoin viattoman välittäjän osa. Onnistunut teos nostaa aina tekijänsä kunniaan. Mikä kunnia on kirjoittaa ”jatkosodan komea monumentti”, miten jaloa on saada yleisö eläytymään hyväksikäytetyn, sorretun tai sairauden kuluttaman ihmisen kärsimyksiin. Tässä tulee esille estetiikan riistävä luonne: niin tekijät kuin lukijatkin ovat aina hurmioituneet Jeesuksesta, joka roikkuu saastassaan ristillä tai taidenautintoa on saatu ”hiton hyvästä kuvauksesta”, joka on rakennettu toisten kärsimyksistä. Tekijän kunniaan olisi kohtuullista sekoittua myös kauhistus siitä, mitä on saatu aikaan muitten ihmisten kärsimyksistä, ja yleisön soisi hetken viivähtävän taidenautintoonsa liittyvässä  syyllisyydessä.

     Näen silmissäni valokuvanäyttelyn, johon on ripustettu vastaansanomattoman taidokkaita, riipaisevan tosia kansanihmisten kasvokuvia, hampaattomia, uurteisia, sairauden leimaamia, elämän kovertamia kasvoja. Ehkä ihmisparat eivät kuitenkaan olisi olleet tällaisen julkisuuden perään... Mieleeni muistuu kuulemani ihastus samoista kansanihmisistä:

     — Ihania, kärsineitä ihmisiä.

MIKSI JAKSAMME TÄTÄ KURJAA MAAILMAA?

                            

Mikä meidät saa sietämään elämää, tätä maailmaa, joka on täynnä vaivaa ja vastusta?

Maailmaan mahtuu itkua ja kärsimystä, myttyyn menneitä pyrkimyksiä, haaveitten romuttumisia, sydänsuruja, loukkauksia, kateutta ja katkeruutta, monesti romantisoidun luonnon täydellistä välinpitämättömyyttä lapsistaan, kun se antaa helteen polttaa, kylmyyden ja mikrobien tappaa.

Elämme siis paitsi sairauksien, luonnontuhojen myös inhimillisten julmuuksien varjossa. Ei niitä voi kantaa mielessään, on pelastauduttava johonkin toivoa antavaan, joka antaa unohduksen: toimintaan, ystäviin, nautintoihin, huumoriin.

Meidän pitäisi pelastaa ilmasto. Meidän pitäisi elää kuin idässä ja lännessä olisi kaikki hyvin, ydinsiiloissakin jäpittävät ohjukset vain mielikuvituksen tuotetta. Meidän pitäisi pelastaa pakolaiset ja samalla lepyttää heille vihamieliset ihmiset. Meidän pitäisi pelastaa sotien ja ihmisoikeusloukkausten uhrit, katulapset, rääkättävät eläimet ja köyhät. Mutta jos emme paaduta omaatuntoamme, meiltä menevät yöunet, mielenrauha, pankkitili, omaisuus, jos sen realisoimme kärsivien hyväksi niin kuin pitäisi.

Kaiken keskellä ylläpidetään toivorikkautta luomalla kulttuuria. Se merkitsee opetusta, insinööritaitoa ja lääketiedettä, joiden avulla yritetään takaisin kadotettuun paratiisiin. Kaiken keskellä lohduttavat viihde ja taide. Taide tosin on pulmallinen lohduttaja. Sen avulla voidaan kanavoida ahdistusta, mutta toisaalta se voi pyrkiä horjuttamaan turvallisuudentunnettamme ja mielenrauhaamme joko ravistellakseen ihmisiä tylsyyden unesta tai komplisoituneessa tapauksessa tartuttaakseen yleisöön taiteilijaa riivaavat demonit ja ristiriidat, ei nimittäin taidekaan ole puhdas vallan väärinkäytöksiltä.

Jokainen haluaa päihdyttää itsensä pois murheen ulottuvilta. Yksi syö, toinen juo, kolmas juoksee itsensä melkein hengiltä. Jotkut taas tarttuvat luontokokemuksiin, urheilun nautintoihin, uskonnollisiin ulottuvuuksiin, jotkut vallan hekumaan. Sitten on niitä, jotka turvautuvat tupakkaan, viinaan, huumeisiin vaikka henki menisi.

Niin, ihmisellä on aina ollut pakottava tarve paeta ”todellisuutta”, päihdyttää itsensä, koska hänen vaivoikseen on annettu raskaampi tietoisuus kuin muille luontokappaleille. Niinpä luonto, tai Luoja, suuressa viekkaudessaan on rakentanut erityisen huumetuotantojärjestelmän, jota aivokemiaksi sanotaan: on serotoniinia, dopamiinia, noradrenaliinia,  endorfiinia, oksitosiinia…  Normaalisti toimiva aivokemia on omiaan  virittämään yksilöön elämisen vimman. Se synnyttää ihmismieleen vuoria siirtävän uskon, tekee elämästä siedettävän, saa elämän tuntumaan lahjalta, jopa seikkailulta.

Nyt joku voi sanoa, että Esko-setä on taas kerran ymmärtänyt asiansa täysin väärin, eihän luonnollinen aivokemia ole mikään huumeiden kokoelma, sillä varsinaiset huumeet vain kiihdyttävät keinotekoisesti hermoston toimintaa. Aivan, mutta koska ihminen on vahvasti tunneolento empatiakykyineen kaikkineen, on tarvittu piriste- ja hiprakkajärjestelmä pitämään mieliala toimintakykyisenä. Näitä luonnon omia mömmöjä ei olisi tarvittu samassa määrin, jos ihmisestä olisi kehittynyt orgaaninen robotti.

Joku voi myös huomauttaa, ettei hyvinvointi ole pelkkää kemiaa, vaan siihen kuuluu esimerkiksi elämän myötäkäymisiä, sosiaalisuutta ja rakkautta. Näin varmasti voidaan ajatella, mutta kaikki hyvinvointi tai pahoinvointi näkyy erilaisten aineitten pitoisuuksina, tietävät aivokuvantamiseen perehtyneet kertoa. Ja jos aivojemme suojamekaniikka saa meidät rauhallisena suhtautumaan nälänhätään, elämän epäoikeudenmukaisuuksiin, ihmisen sydämettömyyteen, rahanvallan diktatuuriin ja mukavuudenhimostamme johtuvaan elonkehän globaaliin rappeutumiseen, täytyy todeta, että aikamoisessa pilvessä me elämme.  

Mutta sellainen yksilö, jonka aivokemia häiriintyy ulkoisista tai sisäisistä syistä, alkaa ikään kuin aistia todellisuuden lamauttavat hajut, maailman rovionkatkut ja tuntea häneen hiipivän lamaannuksen. Niinpä hän jähmettyy ahdistukseensa, ellei ole niin onnekas, että hänet hierotaan taas notkeaksi psykoterapialla ja pelastavalla lääkekemialla.

Hän on kuitenkin ehtinyt kurkistaa elämän pimeälle puolelle. Eikä se pimeys ole sitä tähtitieteen mustien aukkojen kiehtovaa pimeyttä, josta Esko Valtaoja ikuisesti iloisena ja innostuneena meille luennoi. Ja onneksi luennoi, sillä huomatkaa: kaikki maailman Valtaojat ovat kaikkina aikoina tartuttaneet samalla muittenkin päähän jotakin siitä välittäjäaineitten ja mielihyvähormonien vipellyksestä, jonka vallassa heidän mielensä elää.

 Ellei näitä Valtaojia olisi, kuka silloin kestäisi?

PRIMITIIVI-IDIOTISMI NOUSEE SIIVILLEEN

                                                              "Lööperi hallitsee maailmaa pääasiallisesti siksi, että                                                                               analyttinen ajattelu ei ole ihmiselle luontaista. Iskevä tokaisu, 

                                                   sutkaus ja joukon innostus luovat vakuuttavia mielikuvia                                                          tehokkaasti ja nopeasti, ja intuitio kertoo, että näin se asia on,                                                     kun se juuri siltä tuntuu. Kantoja asioihin syntyy helposti ja                                                         paljon."   

                                                   

                                                             Lääket. tri, psykiatrian, oikeuspsykiatrian ja unilääket.                                                                 erikoislääk., psykoterapeutti, psykiatr. vanki-sairaalan                                                                 vastaava ylilääkäri ja THL:n tutkimusprofessori (Huh!)                                                                                                                                         Hannu Lauerma teoksessa Hyvän kääntöpuoli

                                

On ihme, että tätä maailmaa ohjaa edes jonkinlainen järjellisyys. Suurelta osin ohjat ovat poliitikkojen käsissä, ja vastuullinen yhteisten asioitten hoitaminen edellyttää alati tehtäviä kompromisseja ja kärsivällistä säätämistä. Ilman viisauteen edes pyrkivää politiikkaa ihmiset taantuisivat yhä pahemmin viettiensä valtaan ja kävisivät toistensa kimppuun vieläkin hanakammin kuin nykyään maailmalla tapahtuu.  

Ja vaikka poliitikoissa on monta vikaa, sopii olla kiitollinen siitä, että heidän kusisiin töihinsä riittää vapaaehtoisia. Muuten eläisimme anarkiassa ja dystopiassa. 

Oikea luojan mieliharmi ovat sitten ne politiikkaan tunkevat alkukantaisia vastojaan  seuraavat  primitiivi-ihmiset, jotka ovat saaneet oppinsa Teboilin baarista. Näitä fundamentalisteja on jäsenenä useammassa kuin yhdessä maamme poliittisessa puolueessa, eikä heitä puutuu toden totta suurestakaan maailmasta. Heidän edustamansa primitiivisyys on viisauden laji, jonka mukaan maailma on simppeli rakennelma ja jonka mielestä ei ole vaikeita ratkaisuja, on vain olemassa säälittäviä haaveilijoita ratkaisujen tiellä.

Primitiivi-ideologit luottavat suureen suuhunsa ja käyttäytyvät kuin pottaa tutkiva grandioositeettivaiheessa oleva mukula: kattokaa, tuli iso kakka!

Primitiivi-ideologit kuvittelevat, että asiat hoituvat, jos kannetaan vastuuta vain omista tarpeista, pidetään huoli vain omista asioista ja omista kansalaisista - edellyttäen että nämä kansalaiset ovat toistensa kopioita.

On irvokasta, että tällaiset populistit voivat raakkua saman demokraattisen moniarvoisuuden ja suvaitsevuuden ansiosta, jota vastaan he hyökkäävät. Kiihkoliikehdinnät tuovat mieleen psykoottisen häiriötilan, jolle on ominaista, että piilotajuiset vietti-impulssit ja pelkotilat nousevat koloistaan ohjaamaan valveilla olevan ihmisen käytöstä. Primitiivisen ideologian kannattajat tarkoittavat täyttä totta, kun he esittävät ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joita normaali ihminen päästää suustaan kiivastuksissaan ja ollessaan pahasti tolaltaan. 

Primitiivimenetelmien puolustajat kannattavat veristä kostoa rikollisille, äärimmilleen vietynä silpomista, ellei kuolemantuomio ehdi armahtaa sitä ennen. Ja nyt he sitten ovat äänestäneet Amerikoissa  piruuttaan tai ymmärtämättömyyttään - rabulistin maailman vaarallisimpaan virkaan. Ja tässä onkin asian pointti, ratkaisu ja ydin: ei vahingollisia johtajia olisikaan - ellei äänestäjä niitä valtaan nostaisi. Vanhastaan tiedämme, ettei vastuu ole hullun, vaan hullun kuljettajien.

Oikopäätä onneen -ajattelijat ovat keksineet ratkaisun jopa pakolaisten hätään ja tuskaan: ajetaan kaikki maasta pois! Ratkaisu on samanlainen kuin jos järkensä menettänyt lääkäri ryntäisi odotushuoneeseen, häätäisi potilaat ulos ja huutaisi, että jo lähti kuppa Töölöstä!

Primitiivi-ideologit ylpeilevät myös reippaalla kansanomaisuudellaan. Heidän kansanomaisuutensa, eli köyhän ja nurkkakuntaisen ajattelun synnyttämä meteli, on kuitenkin tyhjien tynnyrien ääntä ja poliittinen muunnos sanoisinko pieruhuumorista: mitä muikeammin pärähtää, sitä paremmat naurut. On selvää, että tällaisella moukkakulttuurilla ei ole mitään tekemistä aitosyntyisen, hengeltään rikkaan kansanomaisuuden kanssa. 

Vaikka tervehenkinen kansanomaisuus on sekin epätäydellisten ihmisten elonkehää, joskus katkeruuden sävyttämää, se on aina elänyt järjen rajoissa pitäen samalla sorretun kansan puolta. Siihen on kuulunut olennaisesti niin sanottu kiistämisen kulttuuri, jonka piirissä yhteiskunnallisesti huonompiosainen kansanosa on vaalinut vahvaa itsetuntoaan suhteessa eliittiin, itsekkäisiin herroihin ja heidän kotkotuksiinsa. Kiistämisen kulttuurin avulla on huojennettu kovan elämän, herrojenpelon ja luokkavitutuksen raskauttamaa mieltä.

Kiistämisen kulttuuri on ollut myös kansan omaa undergroundia, joka on kaukana primitiivimoukkien mölinästä. Kiistämisen kulttuuriin kuuluvat kansanihmisten satiiriset, monesti mustaa huumoria sisältävät slogaanit sekä puheenvuorot, jotka ovat stand upin esiasteita, säenikkarien pilkkalaulut, herrojen ylivaltaa nolaavat kansankaskut ja ikioma sananparsiperinne eli vastasananlaskut. Nämä palkollisväestön vastasananlaskut ovat olleet vähän tutkittuja, koska juuri hallitseva luokka on istunut kansanrunouden tutkijanpulpetissa ja ollut taipuvainen opettamaan vain ”kasvattavia” sananparsia koululaitoksen pulpetteihin istutetuille.

Olkoon aiheesta esimerkkinä vaikka omistavan luokan  ihanteita esittelevä virallinen viisaus "Työ on miehen kunnia" ja verrattakoon sitä kansan omaan vastasananlaskuun, joka kuuluu seuraavasti: "Kyllä sitä köyhänä pysyy vähemmälläkin työnteolla."

Kun nykyään kotimainen ja maailmanlaajuinen fundamentalismi, yksisilmäinen primitiiviajattelu, on saanut masentavan paljon jalansijaa, on lohdullista muistaa, että toivoa on aina pidetty yllä huumorin ja muun yhteisyyttä rakentavan luovuuden avulla. Sillä voimalla on sodittu yksioikoisuutta, alistamista ja tyhmyyttä vastaan. Ja sitähän ei totinen torvensoittaja kestä.

KUINKA PARISUHDE PELASTETAAN

Tämä on ehdottoman vakavasti kirjoitettu juttu.
En kuvittele olevani mikään tietäjä, yritänpä vain haalia kokoon sitä viisautta, mitä ylevämmät ihmiset ovat kautta aikain jakaneet rakastamisen eetoksesta - ja mitä ei tietenkään ole koskaan haluttu ottaa vakavalta kannalta...

Oma käsitykseni on, että olisi parempi, jos avioliitto solmittaisiin vain määräajaksi. Kausi voisi olla vaikkapa viisi vuotta tai vähän enemmän. Sen  jälkeen voisi hakea jatkoaikoja, jos puolisot olisivat asiasta samaa mieltä. Tällä olisi hyviä vaikutuksia. Mitä rajallisempaa jokin on, sitä arvokkaampana sitä pidetään. Kun kumpikin tietäisi, että lysti voi loppua lyhyeen, puolisot säilyttäisivät valppautensa, kohtelisivat toisiaan paremmin ja pyrkisivät aidosti hoitamaan parisuhdetta. Nämä hyveet tahtovat elää vain parisuhdeopastajien puheissa.

Määräaikaisliitossa kumppanit joutuisivat tekemään eräänlaista vaalityötä tullakseen valituksi uudelleen. Uskon, että liitot olisivat onnellisempia ja kestäisivät pitempään; mikä sen parempi erityisesti lapsia ajatellen.

Kuvitellaanpa,  että tilanne olisi toisin päin ja että parit olisi aina totuttu vihkimään määräajaksi. Entä jos sitten joku nousisi vaatimaan, että avioliitto pitäisi säätää elinikäiseksi? Kyllä nousisi meteli. Vedottaisiin siihen, ettei koskaan tiedä etukäteen, millainen liitosta tulee ja elinkautistako tässä nyt suunnitellaan.

Mutta nyt siis käytäntö on mikä on. On surullista, on koomista, on jopa naurettavaa, että hehkeimmän seurusteluajan vilpitön yhteisymmärrys, hyvyys ja rakkaus kääntyvät usein irvikuvikseen. Ihailun tilalle tulee arvostelu ja arvostuksen tilalle epäkunnioitus. Eikä paljon lohduta, vaikka tällainen todentuisi "toverillisena naljailuna", koska silloin ollaan jo vaarallisella alueella ja monesti on menetetty jotakin arvokasta. Puolisoa kohdellaan siis huonommin kuin kohdellaan ventovieraita ihmisiä.

En usko hokemaan, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Kyllä ennenkin olisi erottu, jos siihen olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet ja jos sosiaalinen suhtautuminen olisi ollut suopeampaa. Lapsuuteni maailmassa ei juuri ollut avioeroja, ei ainakaan meidän kylällä. Vaan kyllä Esko-pojan mieleen jäi naapuruston elämästä yhtä ja toista sakkaa, jonka perusteella voi päätellä, että jos olisi eletty parempia aikoja, niin eroja olisi tullut nykyiseen malliin.

Mutta mikä sitten neuvoksi, jos halutaan liiton kestävän ja elämän olevan onnellista? Voinee sanoa, että samastuminen, myöten oleminen ja periksi antaminen ovat välttämättömiä hyveitä vaalittaessa rakkauden ilmapiiriä.

Jo muuan ajanlaskun alun rakkauskonsultti (nimi mainitsematta, ettei nykylukija uhriudu uskonnollisesti ja eroa kirkosta) varoitti itsekeskeisyyden vahingollisuudesta. Hän jo tiesi, että on viisasta antaa toiselle se, mitä itse tältä odottaa. Jopa niin, että uhraamalla elämänsä saa sen itselleen. Ei pidä liioin tuomita toista eikä tehdä pahalle vastarintaa.

Pointti on paradoksissa, että tuloksen kannalta on usein parasta, kun osaa antaa periksi. Kaiken kaikkiaan omista oikeuksista kiinni pitäminen on johtanut usein vain onnettomuuksiin: välirikkoihin, avioeroihin, kansojen välillä sotiin ja muihin murhenäytelmiin. Monet historian rauhan ja rakkauden suuret opettajat ovat korostaneet itsensä kieltämisen viisautta, rakkaudellista älyä ja viekkautta. Kansanvalistaja Tommy Helsten kiertää osaltaan Suomenmaata ja yrittää vääntää kaamoskansalle samaa asiaa rautalangasta: sen saat, mistä luovut.

No onko periksi antaminen ymmärrettävä oikein kirjaimellisesti arkielämässä ja parisuhteessa?  Kyllä on. Ei jokin Vuorisaarna ollut oman aikansa stand upia.

Läheisen ihmisen ajattelua ja pyrkimyksiä pitää arvostaa yhtä paljon - jos ei enemmänkin - kuin omaansa. Jos on rakastetun kanssa eri mieltä, on paha virhe tyrmätä tämän ajatus (huom. tyrmätä on nyrkkelytermi). Tai jos kumppani valitsee vaikka arveluttavan ostoksen tai ajoreitin, antaa hänen valita. Voi olla, että valinta osuu sittenkin oikeaan. Ja jos ei osu, se opettaa puolisoa paremmin kuin valitusvirteni. Varsinainen suhteen syöpä on automaattipuolustus, joka laukeaa, kun toinen antaa kielteistä palautetta. Tilanteen mukaan sihautetaan että sylki suusta lentää vaikkapa seuraavasti: "Teethän itsekin niin!” tai "Omat sukulaisesi vasta hankalia ovat!"

Paljon viisaampaa on samastua kumppanin ajatusmaailmaan ja ottaa se todesta. Omaa palautetta voi antaa sitten myöhemmin, kun on ensin sanansa punninnut. Muuten seuraa hedelmätön ja vahingollinen nokittelu. Asenteiden vinoutumista kuvaa se, että sellaista pidetään usein normaalina parisuhteen kuvana.

Jos haluaa olla toiselle hyvä, on tietenkin ensimmäinen ehto pidättäytyä töksäyttelystä, vaikka toinen ei olisi taipuvainen vähästä loukkaantumaan. Ja jos kesken laiskottavan olotilan napsahtaa nakki, tarjottuun työhön on singahdettava siihen malliin, että alkaa itsekin uskoa askareen antoisuuteen. Aidan takana odottaa moni kipeästi yksinäinen vain päästäkseen paikallesi...

Periksi antava elämäntapa on silläkin tavalla viisas, että kumppanin pitää olla aika peto vastatakseen tällaiseen käytökseen epäystävällisyydellä. (Eri asia on, jos on törmännyt patologinen tapaukseen, silloin on tietenkin pelastauduttava viipymättä.) Mutta kun opettelee suhtautumaan kumppanin turhautumisiin tyynesti ja vaieten, voi sanaharkan sijaan seurata rakentava anteeksipyyntö. Joskus toki on ilmikielisesti tuotava julki, että nyt tämä poloinen on tullut loukatuksi. Eräs arvostamani henkilö kertoo, että vastaavassa tilanteessa hän on oppinut odottamaan asian esille tuomiseen sopivaa hetkeä, jolloin tunnelataukset ovat laantuneet molemmin puolin. Vaikka sellainen kysyy hiukan kanttia, kärsivällisyys kuulemma kannattaa. Lisäarvona on pieni veijarimainen tyydytys jossakin mielen sopukassa.

 Jos luovuttaminen elämisen tapana tuntuu epärealistiselta, lammasmaiselta tai epäoikeudenmukaiselta, silloin tietenkin saa jatkaa vanhaan malliin: antaa sanan sanasta, iloita "puhdistavista riidoista" ja kömpiä tuolloin tällöin pahoilla mielin nukkumaan.

Myötäilemisen kulttuuria tuskin hyväksyy sekään nyrkkeillen Eurooppaa valloittanut nainen, joka taannoin kuvaili periaatteitaan lehtihaastattelussa. Hän kertoi, ettei kelpuuttaisi itselleen sellaista miestä, jolta ei saisi räväkkää vastusta. Hämmästelen tätä hiukan, sillä olen kuvitellut maailmassa olevan muutenkin vaivaa ja vastusta, että sitä lajia haluaisi tilata vielä kotiinsakin. Mutta jos sen tarpeessa on, niin olla hyvä vain.

Itse olen kuunnellut kunnioituksella pohjalaista ikämiestä, joka kertoo kovien elämänkokemusten kautta oppineensa yhden asian:  minkään ei elämässä tarvitse mennä, niin kuin hän itse haluaa. Ei minkään! hän oikein korostaa. Ja elämä on kuulemma ainutlaatuista. Mies selittää, että kun oli tätä viisautta alkanut toteuttaa myös avioliitossaan, oli käynyt niin, että eripura loppui eikä puolisolta saanut kuulla enää pahaa sanaa. Kotona mies saa kuitenkin sanoa mielipiteensä.  "Mutta sitte teherähän, niin ku akka sanoo."

Opastavia lauseita nykysuomen puhujalle – Eli näitä ilman et selviä

Jos sinua joskus haastatellaan, aloita jokainen vastauksesi no-sanalla. 

Älä käytä minä-pronominia, jos voit sen korvata pronominilla itse: "Itselleni tuli mieleen", "Itseäni on askarruttanut", ehkä jopa "Itseni mielestä". 

Älä käytä vanhanaikaista nollapersoonaa, esimerkiksi: "Jos kärsii keliakiasta, ravintolasta saa kyllä gluteenitonta ruokaa." Sano sen sijaan: "Jos sä kärsit keliakiasta, niin sä saat kyllä ravintolasta gluteenitonta ruokaa."  

Teitittelyä ei enää pidetä luontevana. Asiaan kuuluu, että tiskin takana oleva teini kysyy vanhukselta: "Mitäs sä otat?" 

Muista, että omistusliitteiden käyttö (esim. tavarani, tavarasi) on vanhanaikaisen kouluopetuksen peruja. Sano siis salkkarisuomella: "Ota sun tavarat." 

Puhekumppanin repliikkiin ei vastata enää vanhanaikaisilla tavoilla kuten "Vai niin", "Ihanko totta?" tai ”Johan nyt”, vaan aina supisuomalaisesti "Okeei" painottamalla jälkimmäistä tavua, kuin oltaisiin syvällisenkin havainnon äärellä.

Nykysuomessa ei ole tapana käyttää vaihtelevia tai täsmällisiä adjektiiveja tai adverbeja kuten herkullinen, oivallinen, jättiläismäinen, virtuoosimainen, tavattomasti tai riipaisevasti, koska adverbit tosi ja todella virtaviivaistavat kieltä. Sanotaan siis: tosi hyvää, todella suuri, tosi paljon, kolahti todella. Jos halutaan poiketa kaavasta, sopii käyttää myös sanoja mahtava tai mahtavasti. 

Samoin esimerkiksi sanat tavoin, lailla, kuin, kuten tai suunnilleen ovat turhanaikaisia; ne kierretään tyyliin-adverbin avulla seuraavasti: "Naapurissa metelöitiin tyyliin hullut kotona" tai "Kello oli tyyliin neljä". 

Meinata-verbi korvaa kätevästi sellaiset kammotukset kuin aikoa, tarkoittaa tai olla vähällä.

Nykysuomeen kuuluu nykyään myös määräinen substantiivin artikkeli tyyliin [!] "Kun siinä jokapäiväisessä elämässä sä tarviit aina sitä kieltä, ei sitä kielellistä taitoa ole sulla koskaan liikaa. Jos sä haluut parantaa niitä suullisia valmiuksia, sä voit reenata [!] vaikka siellä kotona."

Tietyt sanat ovat uusi musta tai 2.0. Niitä syntyy kuin television ruokaohjelmia, joten seuraava luettelo on vain esimerkin vuoksi. Nykyään ei sanota, että jotakin osui kohdalle tai jokin on sattumanvaraista, sillä nykyään on vain hasardi-ilmiöitä. Lauluissa ei ole sanoja vaan lyriikat, joskin akateemiseen runoanalyysiin ei vieläkään voi tarttua tällä moodilla. Samaa muotia on huudi: jengi voi liikkua tietyillä huudeilla. Tällaisten seikkojen omaksuminen ei voi olla kenellekään hankalaa tai vaikeaa, korkeintaan ne sisältävät haasteita tai ovat haastavia tai ovat haasteellisia. Ei sitten myöskään sanota, että on jostakin asiasta eri mieltä, vaan on sanottava, ettei osta asiaa. Ja jos kysymys on pohdinnan arvoinen, siitä otetaan koppi. Epäselvää asiaa ei pyydetä selittämään vaan avaamaan vähän. Lisättäköön vielä, että pelaajalla - tai "pelurilla" - ei ole enää voitontahtoa, vaan hän on aina nälkäinen. 

Nykyään kielenkäytössä pyritään ensi sijassa raikkauteen: Jossakin vaiheessa myyntipuhetta kuuluu hihkaista: "Mutta hei, mä teen sulle seuraavan tarjouksen..." Tämä sanotaan tuosta vaan eikä noin vain eikä muitta mutkitta kuten joskus sanottiin. Johonkin väliin kuuluu myös livauttaa totta kai -sanapari. Se ei tule lauseen alkuun kuten paremmin sopisi, vaan tyyliin [!]: "Markkinoilla oli tarjolla totta kai myös tuoretta kalaa.” Ja koska kielilautakunnan pyhä synodi hyväksyi pari vuotta sitten alkaa tekemään -rektion sukupuolineutraalin liiton äidinkielenopettajien kiristellessä tekohampaitaan, kiittämättömät rienaajat kaivoivat esiin vanhan perversion eli aloittaa tekemään -rakenteen, joka sentään todetaan iljetykseksi kielenhuollon kaikessa kaanonissa.  (Jos lukijaparka putosit nyt kärryiltä, älä huoli, äikänopesi on vain aikoinaan  uupunut tämän asian paukuttamisessa.) – Lisättäköön tähän nyt vielä (mistä tulikaan mieleen), että muodikas kielenkäyttäjä muistaa suosia vielä rakennetyyppiä ”en ymmärtänyt melkein mitään" sen sijaan että sanoisi  juuri mitään tai oikein mitään, kuten isämme isät ja isämme niin ovat aina sanoneet. Näin muotitietoinen ei matkusta jälkijunassa.

Entä virkistävät ja ikituoreet kielikuvat? Kun jokin on helppoa, sanotaan, ettei se ole rakettitiedettä. Kun jokin taas on vaikeaa, se ei mene kuin Strömsössä. Lisättäköön vielä, että ennen jotakin asiaa tarkasteltiin laajasti tai kokonaisvaltaisesti, mutta nyt se näyttäytyy laajassa kuvassa. On myös syytä luopua viimeinkin sanoista lopulta tai lopultakin, jotka kuuluu korvata yhdyssanalla loppupeleissä.

Jos tämän kaiken oppii ja pääsee työhön radion läpänheittokanavalle, kuuluu hokea vittua tai ei helvettiä ja (jos seksismi tässä sallitaan niin) mieluiten heleällä naisenäänellä. Hoilataan myös tisseistä, munasta tai juurevin sanoin vatsan toiminnoista. Hiljakkoin juontajat ilottelivat synnytyssalisattumuksella: Kätilö oli kuulemma juonut liian vahvaa kahvia ja rientänyt kesken synnytyksen toilettiin. Tästä repesi studiossa huutonauru: "Pitäähän kätilönkin päästä paskalle!"  – Tähän silti todettakoon, että kyllä häveliäisyyttäkin esiintyy: missään nimessä ei sovi käyttää enää panna-verbiä, kun on olemassa hävykkäät  laittaa- ja pistää-verbit.

Onneksi suomen kielen käyttö on kaiken kaikkiaan vähenemään päin ja joillakin aloilla englannista on tullut yksinomainen kieli. Eikö olisikin hullua, jos vaikka elokuvalla olisi vielä nykyään suomenkielinen nimi!

Mutta ei mitään, näillä mennään.

Lehtolat, Hazardit ja kaikki me, joilla on mielipide

Mielipide on terveen mielen merkki. 
Kannanotto on rohkeuden merkki. 
Vastenmielisen totuuden esittäminen on sananvapauden merkki. 

Vaan enpä tiedä... 


Missä esitetään enemmän mielipiteitä kuin juopporingissä, jossa kaikki puhuvat eikä kukaan kuuntele? Eikä tavallisen ihmisen paasaus niin paljon poikkea juoppojen jorinasta. Ihmiset rakastavat tottumuksiaan, ennakkoluulojaan, tyhmyyksiään ja mielipiteitään. Muuan Clint Eastwoodin elokuvahahmo toteaa, että mielipide on kuin peräreikä: jokaisella on jonkinlainen. 

Mielipiteiden sekamelskasta kasvavat sitten ryhdikkäät periaatteet ja ideologiat, joilla ahdistetaan jälkeläisiä ja joiden seurauksia selvitellään käräjätuvissa ja sotatantereilla.

Mielipiteet ja periaatteet kuuluvat siis niihin ihmiskunnan moninaisiin vapauksiin, joiden pitäisi olla luvanvaraisia. Sananvapaus kun sopii vain yksilöillle, jotka osaavat dialogia. Eli jotka käyttävät puhumiseen vain viidesosan siitä ajasta, minkä kuuntelevat. Suurta osaa ihmisistä  vaivaa sellainen itsekeskeisyys, että he suorastaan riemastuvat päästessään väittelemään  eivät siksi että oppisivat jotakin - vaan siksi että saisivat teilata puhekumppaninsa.


Oma lukunsa ovat vastaansanojat, joille ei oikein päivää uskalla sanoa. Tähän joukkoon kuuluvat myös valistajat, joiden kanssa niin ikään on oltava kieli keskellä suuta. He pitävät vähästäkin merkistä luennon. Sanopa tällaiselle, että sinulla on vähän nuhaa, niin kohta kävelet yrttikaupasta ryytipussi kourassa.


Eikä riitä että päälle käydään vain yksityiselämässä, vaan sananvapaudesta nauttivia on myös mediamaailmassa. Surullisimmat tapaukset ovat huonosti käyttäytyviä ja henkilöön käyviä töykimyksiä. Ja he oikeuttavat tekonsa sillä, että ovat älykkäitä. (Ovathan sarjamurhaajatkin.) Lisäksi he muistuttavat, että totuus on vastenmielinen; tällä he yrittävät peittää sen, että itse ovat vastenmielisiä. 


Vaikka paljastun nyt itse vastenmieliseksi, nimeän kolme julkisuuden henkilöä, jotka ovat tylyjä sydämensä kyllyydestä. Jääköön Mattiesko Hytönen pelkän maininnan varaan, sillä hän on tainnut jo laskea levolle herjaajan työstään, mutta Jyrki Lehtola se jatkaa ja tuo Kaarina Hazard. Lehtolan kutsumus ei tarvitse muuta esimerkkiä kuin sen, mitä hän sanoo toimittamassaan Miehen kirjassa: "Se että Mikko Alataloa on pilkattu jo liikaa, ei ole riittävä syy olla pilkkaamatta Mikko Alataloa lisää." - Eli inho oikeuttaa ja vitsikkyys pyhittää kaikki keinot.


Julkisuudessa jo puhki jauhetussa Image-lehden tekstissä Kaarina Hazard analysoi television The Office -sarjaa. Formaatin suomiversioon on kuulemma valittu esittämään mänttipäistä konttoripäällikköä Sami Hedberg. Huulipunaansa maiskauttaen Hazard reagoi sukkelasti: "Hedberg on se vaaraton, pullea poika, ylikasvanut pikkuveli, joka häissä sahtipäissään lyö reisiinsä ja hokee Otetaans taas! ja jota ei kenenkään tarvitse pelätä eikä haluta." 


Tarkoittaako Hazard oikein nimitellä Hedbergiä vai onko "pullea ja haluja herättämätön poika" arvio vain Hedbergin tulevasta roolihahmosta, jonka laatua Hazard ennakoi, ennen kuin koko ohjelmaa on päästy tekemään? Juuri tästä lienee riidelty julkisuudessakin. Vaan miksi osaavana stilistinä tunnettu Hazard ei ole valinnut nöyrästi sellaista ilmaisutapaa, josta ei olisi tullut ilmeisiä väärinymmärryksiä eikä yleisö tai itse Hedberg olisi pahoittanut mieltään? Vai onko Hazard ymmärtänyt nöyryyden hyveen täysin väärin? Tosin Hedberg tuskin on asiasta itse pultannut - tai miessuku laajemminkaan menettänyt  toivorikkauttaan, vaikka Hazard yrittää kiteyttää kaiken tyhmyyden rumaan sanaan "jätkäkööri". Mieskirjoittaja tuskin alentuisi sellaiseen trumpismiin kuin "naislauma" tai muuta sellaista. Koska ei kuulu sivistykseen.


Ikävien leimojen sijasta Hazard olisi voinut luonnehtia Hedbergiä sanomalla vain, ettei Hedbergin hahmo oikein sovi epämiellyttävän konttoriesimiehen rooliin. Hazard kyllä tietää kirjoittajan ensimmäisen ohjeen, ettei pidä selittää kaikkea puhki vaan on luotettava lukijan ymmärrykseen. Eli tässä tapauksessa Hazard voisi luottaa siihen, että lukija kyllä osaa palauttaa mieleensä Hedbergin joviaalin hahmon.


Mutta onko niin, että Hazard ja hänen sukulaissielunsa ovat vain niin hurmaantuneita skribentin taidostaan, että sananvapauden varjolla alentuvat kirjalliseen kiusaamiseen ja väkivaltaan. Jos näin on, vanha kansa puhuisi haista paska -ihmisistä ja nykyihminen silkasta vittumaisuudesta.  

Niin, ja palatakseni puheena olleeseen TV-sarjaan. Mikä se Office taas olikaan?