KAIPAAN SYYLLISTÄ

Meillä ihmisillä on kaksi vikaa. Kun tapahtuu virhe, etsimme syyllistä sen sijaan, että korjaisimme virheen. Toinen vika on siinä, että kun maailma makaa huonosti, etsimme vainoharhaisesti salaliittoja.

Maailmassa on kuitenkin joitakin vikoja, joihin syylliset pitäisi saada vastuuseen ja joiden takana olevat salaliitot pitäisi paljastaa.

Esitän tietenkin vain muutaman ikävän esimerkin. Mutta tietokoneitten, älypuhelimien ja tietoteknisten ohjelmien käyttäjävihamielisyyteen tai "hyvin varusteltujen" nykyautojen harjoittaman "NOLLAA TÄMÄ JA TUO ENSIN TAI ET PÄÄSE MILLOINKAAN AUTOSTASI ULOS TAI SAA OVIA LUKKOON" -terroriin en edes kajoa, koska en kiukultani saisi koskaan tätä blogia valmiiksi.

Ensimmäinen esimerkki olkoon sähköpistorasian sijainti. Kuka on siihen syyllinen, että se sijaitsee lattian rajassa sen sijaan, että esimerkiksi pölynimurin töpselin voisi työntää noin puolentoista metrin korkeudella olevaan rasiaan. Aivan kuten on asia kylppärissä. Jostain syystä siellä asia on kunnossa. Joku sadismiin kallellaan oleva on saanut vietyä kehityksen tälle mallille. Ennen rasiat olivat korkealla ehkä siksi, ettei lapsikulta voinut työntää sormiaan rasiaan tai siksi että jäykät sähkötapsit olivat kalliita metrihinnaltaan.

Kyllä nyt pitäisi siellä sähkölaitteidentutkimuskeskuksessa käydä hakemassa kahvituvasta suunnittelija työpöytänsä ääreen ja sanoa, että ole hyvä ja suunnittele sellainen rasia joka voidaan esteettisesti nostaa näkyville ja  jossa on nätisti läppä edessä. Kun sitä läppää vastaan painaa töpseliä, esirippu aukeaa ja rasia paljastuu. Ja lups - töpseli sujahti kuin itsestään rasiaan. Ja jos kyseinen suunnittelija ei olekaan se suunnittelijainsinööri tai arkkitehti, joka lanseerasi lattianrajarasiat, silloin pitää kaivaa vaikka haudasta varsinainen asiaan syyllinen!

Sama vika tahtoo olla keskusimurin asennuksen suunnittelussa: seinissä olevat imuaukot ovat usein lattian rajassa. Olen melkein varma, että sama kiusanhenki  on ollut tämänkin ilmiön takana.

Kodin siivousvälineistä sanoisin pari sanaa. Ensiksi: älkää koskaan ostako Sinipiian lattianjynssäintä, jos teillä on taipumusta raivokohtauksiin. En tiedä, vieläkö niitä superlontyynyllä varustettuja sinipiikoja vielä myydään, mutta miljoona niitä on kyllä käytössä, sillä ne eivät mene koskaan rikki. Se onkin välineen plussapuoli, jos näin voi sanoa kelvottomasta laitteesta. Kun nimittäin kastelee pesuaineessa vaahtomuovipään ja sitten tarttuu varressa olevaan  ottimeen ja työntää vempainta alaspäin, märkä superlonosa taittuu ensin kauniisti ja vaahtomuovi alkaa puristua kokoon. Sitten liike loppuu kesken. Joka kerta on kurkotettava kädellä pesutyynyyn ja puristettava voimainsa takaa liikerata loppuun, jotta superlontyynystä lähtisi liika vesi.

Taas olisi syyllinen haettava kahvituvasta suunnittelupöydän ääreen.

Muuan perkeleellisyys koskee vähän kaikkia varrellisia siivousvälineitä. Kun varrellisen sinipiian, mopin tai harjan jättää hetkeksi aikaa seinää vasten nojalleen, on vuorenvarmaa, että kahden sekunnin päästä se alkaa kaatua joko vasemmalle tai oikealle että kolina käy. Jos siivoat rappukäytävässä meteli on infernaalinen. - Ja taas vain kahvitupaan syyllistä etsimään. Neuvoksi suunnittelijamiehelle, että varren päähän pitää saada niin pehmeä ja takeroinen tutti, että se kitkallaan pitää varren seinää vasten pystyssä. Vielä selityksenä edelliseen: m i e h i ä  nämä suunnittelijat ovat aina - ja sellaisia miehiä, jotka eivät siivousvälineitään näe koskaan käytännön työssä. Sillä jos he joutuisivat käyttämään omia välineitään, tuote olisi huippuunsa hiottu jo seuraavana päivänä.

Silityslauta on puolestaan täysin arvoituksellinen keksintö. Jos suunnittelija kerran avaisi ja sulkisi sen, häntä ei tarvitsisi hakea keksintöyhtiönsä kahvituvasta vaan hän rupeaisi uuteen tuotekehittelyyn heti, kun olisi litistänyt peukalonkyntensä silityslaudan osien väliin. Tällaisia tuskallisia onnettomuuksia on tapahtunut käyttäjille kaikkina aikoina. On päässyt emänniltä itkut ja isänniltä perkeleet heidän vahingoittaessaan maailmankaikkeuden hienoimman instrumentin eli ihmiskäden arkisen silityslaudan litistyksessä.

Otetaan vielä kaksi esimerkkiä. Toinen on uuden polven tiskiallas, jonka reuna on varsinaista tiskipöydän tasoa ylempänä muodostaen vallin, jonka yli ei vettä ja moskaa noin vain pyyhkäistä lavuaariin. Kaiken kiireen keskellä joutuu menemään melkein polvilleen rukoillessaan, että rätti, tiskipöytä, lavuaari nystyröineen suvaitsisivat antaa siivottavan aineksen solahtaa altaaseen. Vanhat tiskipöydät oli puristettu yhdestä teräslevystä, jossa lavuaarit oli pakotettu niin alas, että pöytä oli puhdas yhdellä pyyhkäisyllä.

Viimeinen esimerkkini on lompakossa jäpittävä korttien armeija. On pankkiasioita, jäsenyyksiä, bonuksia, Kela-asiointia ja ties mitä kaikkea varten olevia kortteja. Yksikin kansalainen tuskaili, että hän joutui kuljettamaan perstaskussaan "sellaista helevetin haitaria", joka koostui tusinasta muovikortteja. - Eli taas haetaan suunnittelija kahvilta ja kurkutetaan mies- tai naisparkaa niin kauan, että on syntynyt järjestelmä, jossa samalle kortille voidaan jopa kotona ladata kaikki Kelat, pankit, Suomalaiset kirjakaupat sekä Mustit ja Mirrit.

Olisi sanomattakin selvää, että esittelemäni esimerkit ovat vain hippunen kaikista puolitiehen jääneistä innovaatioista. On kuitenkin mahdoton sanoa, mitkä niistä ovat syntyneet silkasta ilkeydestä, mitkä huonosta mielikuvituksesta, mitkä siitä, että keksijän ei itse tarvitse keksintöään käyttää. On myös mahdotonta sanoa, minkä "keksinnön" takana on petollinen salaliitto.

Se on kuitenkin varmaa, että jossakin ilkeämielinen keksijä nauraa tirskahtelee kämmenensä suojassa ja että  maailmanmenoon vaikuttaa joukko salaliittoja, jotka jarruttavat puhtaitten, kirkkaitten ja ennen kaikkea pelkisteisten keksintöjen syntyä.

KUULE, SINÄ ANSAITSET KEHUJA

Tuntuuko koskaan päivän päätteeksi, ettei sinusta ollut oikein mihinkään? Tai aamulla herätessäsi, ettei kannata edes yrittää? Vaikka olet ollut ahkera, auttanut muita, ollut huomaavainen...

Kyse on harvoin siitä, että vika olisi sinussa. Eikä syy ole välttämättä huonossa itsetunnossakaan tai siinä, että olisit vain vajonnut omaehtoiseen masennukseen. Syynä voi hyvinkin olla se, että sinulle ei ole annettu tunnustusta. Sinua ei ole kehuttu!

Kyllähän kolkolta maailmalta joskus nokahtaa pieni kiitos, mutta mitä se on verrattuna kunnon kehuihin. Ei mitään. Kissa elää kiitoksella, ihmislapsi kehunnalla, sanoo kansanviisauskin.

Kun viet hellästi pitämäsi auton huoltoon tai katsastukseen, sanooko haalarimies koskaan, että onpa siististi pidetty vehikkeli. Eipä taida sanoa mitään sellaista. Tai kun tulet raittia pitkin sauvakävellen, seuraako totokahvilan edessä tupakoiva äijälauma sinua arvostavin katsein? Eipä taida tapahtua mitään sellaista. Entä kun pysähdyt jonkun kanssa juttuihin, sanooko joku, että sinulla on sitten osuvia havaintoja?  Niinpä. Tuleeko kehuja edes kotona?

Päinvastaista palautetta kyllä riittää: jos laitat taloyhtiön yhteiseksi iloksi lintulaudan, sinulle huomautetaan, että lintuja pitää jaksaa sitten ruokkia tai että sellainen laitos vain roskaa joka paikan.

Entä sitten tunnelman kohottaminen. Saatko siitä koskaan kiitosta? Esimerkiksi humoristinen keventäminen on epäkiitollisimpia yrityksiä totisten torvensoittajien maassa. Kerran poukkoilin terveyskeskuksessa luukulta toiselle ja ajattelin keventää odotussalin tunnelmaa toteamalla, että täällä pitäisi käydä useammin, jotta oppisi talon tavat. Heti joku parkaisi: "Voi kun ei tarvittisi käydä ollenkaan.”

Facebookissa on varminta unohtaa huumori. Jos käyttää ironiaa tai peräti sarkasmia ilman hymiöitten rautalangasta vääntävää selitystä, reaktiot saattavat olla lievästi sanottuna hämmentäviä.

Silloin kun vielä olin opetustyössä, huumorini ei herättänyt oppilasaineksessa aina vastakaikua. Jos havainnollistin p- ja b-äänteiden eroa sanomalla, että paarit on se, millä kannetaan, ja baari on se, mistä kannetaan, tunnollisimmat tyttöoppilaat kirjoittivat asian vakavina  vihkoonsa ja siinä se.

Itsensä nolaaminen oli sitäkin varmempi keino herättää hilpeyttä. - Kerran olin päässyt opetuksellisen hekuman huippuun ja havainnollistin lukiolaisille kansanhuumorin ja kirjallisen huumorin eroa mielestäni mitä hupaisimpien esimerkkien avulla. Oppilailla tuntui olevan hauskaa, ja olin tietysti itseeni tyytyväinen.  - Kunnes huomasin, että herra lehtorilta oli aivan arkisesti unohtunut housujen vetoketju auki.

Tämä tekstuaalinen tuskittelu  olisi nyt syytä lopettaa jotenkin kiteyttäen. Sanottakoon ensin, että kun lähimmäisen tekemisiä kiitellään, kädenojennuksen tulisi suuntautua myös henkilön persoonaan sinänsä. Olin kerran tilanteessa, jossa ihmiset ihailivat naapurin tekemää aitaa. Aidantekijä kuunteli silti jotenkin levottomana eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen. Äkkiä hän hihkaisi vähän paksuksi käyneellä äänellä:

”Älkää aitaa kehuko — kehukaa miestä!”