MIKSI JAKSAMME TÄTÄ KURJAA MAAILMAA?

                            

Mikä meidät saa sietämään elämää, tätä maailmaa, joka on täynnä vaivaa ja vastusta?

Maailmaan mahtuu itkua ja kärsimystä, myttyyn menneitä pyrkimyksiä, haaveitten romuttumisia, sydänsuruja, loukkauksia, kateutta ja katkeruutta, monesti romantisoidun luonnon täydellistä välinpitämättömyyttä lapsistaan, kun se antaa helteen polttaa, kylmyyden ja mikrobien tappaa.

Elämme siis paitsi sairauksien, luonnontuhojen myös inhimillisten julmuuksien varjossa. Ei niitä voi kantaa mielessään, on pelastauduttava johonkin toivoa antavaan, joka antaa unohduksen: toimintaan, ystäviin, nautintoihin, huumoriin.

Meidän pitäisi pelastaa ilmasto. Meidän pitäisi elää kuin idässä ja lännessä olisi kaikki hyvin, ydinsiiloissakin jäpittävät ohjukset vain mielikuvituksen tuotetta. Meidän pitäisi pelastaa pakolaiset ja samalla lepyttää heille vihamieliset ihmiset. Meidän pitäisi pelastaa sotien ja ihmisoikeusloukkausten uhrit, katulapset, rääkättävät eläimet ja köyhät. Mutta jos emme paaduta omaatuntoamme, meiltä menevät yöunet, mielenrauha, pankkitili, omaisuus, jos sen realisoimme kärsivien hyväksi niin kuin pitäisi.

Kaiken keskellä ylläpidetään toivorikkautta luomalla kulttuuria. Se merkitsee opetusta, insinööritaitoa ja lääketiedettä, joiden avulla yritetään takaisin kadotettuun paratiisiin. Kaiken keskellä lohduttavat viihde ja taide. Taide tosin on pulmallinen lohduttaja. Sen avulla voidaan kanavoida ahdistusta, mutta toisaalta se voi pyrkiä horjuttamaan turvallisuudentunnettamme ja mielenrauhaamme joko ravistellakseen ihmisiä tylsyyden unesta tai komplisoituneessa tapauksessa tartuttaakseen yleisöön taiteilijaa riivaavat demonit ja ristiriidat, ei nimittäin taidekaan ole puhdas vallan väärinkäytöksiltä.

Jokainen haluaa päihdyttää itsensä pois murheen ulottuvilta. Yksi syö, toinen juo, kolmas juoksee itsensä melkein hengiltä. Jotkut taas tarttuvat luontokokemuksiin, urheilun nautintoihin, uskonnollisiin ulottuvuuksiin, jotkut vallan hekumaan. Sitten on niitä, jotka turvautuvat tupakkaan, viinaan, huumeisiin vaikka henki menisi.

Niin, ihmisellä on aina ollut pakottava tarve paeta ”todellisuutta”, päihdyttää itsensä, koska hänen vaivoikseen on annettu raskaampi tietoisuus kuin muille luontokappaleille. Niinpä luonto, tai Luoja, suuressa viekkaudessaan on rakentanut erityisen huumetuotantojärjestelmän, jota aivokemiaksi sanotaan: on serotoniinia, dopamiinia, noradrenaliinia,  endorfiinia, oksitosiinia…  Normaalisti toimiva aivokemia on omiaan  virittämään yksilöön elämisen vimman. Se synnyttää ihmismieleen vuoria siirtävän uskon, tekee elämästä siedettävän, saa elämän tuntumaan lahjalta, jopa seikkailulta.

Nyt joku voi sanoa, että Esko-setä on taas kerran ymmärtänyt asiansa täysin väärin, eihän luonnollinen aivokemia ole mikään huumeiden kokoelma, sillä varsinaiset huumeet vain kiihdyttävät keinotekoisesti hermoston toimintaa. Aivan, mutta koska ihminen on vahvasti tunneolento empatiakykyineen kaikkineen, on tarvittu piriste- ja hiprakkajärjestelmä pitämään mieliala toimintakykyisenä. Näitä luonnon omia mömmöjä ei olisi tarvittu samassa määrin, jos ihmisestä olisi kehittynyt orgaaninen robotti.

Joku voi myös huomauttaa, ettei hyvinvointi ole pelkkää kemiaa, vaan siihen kuuluu esimerkiksi elämän myötäkäymisiä, sosiaalisuutta ja rakkautta. Näin varmasti voidaan ajatella, mutta kaikki hyvinvointi tai pahoinvointi näkyy erilaisten aineitten pitoisuuksina, tietävät aivokuvantamiseen perehtyneet kertoa. Ja jos aivojemme suojamekaniikka saa meidät rauhallisena suhtautumaan nälänhätään, elämän epäoikeudenmukaisuuksiin, ihmisen sydämettömyyteen, rahanvallan diktatuuriin ja mukavuudenhimostamme johtuvaan elonkehän globaaliin rappeutumiseen, täytyy todeta, että aikamoisessa pilvessä me elämme.  

Mutta sellainen yksilö, jonka aivokemia häiriintyy ulkoisista tai sisäisistä syistä, alkaa ikään kuin aistia todellisuuden lamauttavat hajut, maailman rovionkatkut ja tuntea häneen hiipivän lamaannuksen. Niinpä hän jähmettyy ahdistukseensa, ellei ole niin onnekas, että hänet hierotaan taas notkeaksi psykoterapialla ja pelastavalla lääkekemialla.

Hän on kuitenkin ehtinyt kurkistaa elämän pimeälle puolelle. Eikä se pimeys ole sitä tähtitieteen mustien aukkojen kiehtovaa pimeyttä, josta Esko Valtaoja ikuisesti iloisena ja innostuneena meille luennoi. Ja onneksi luennoi, sillä huomatkaa: kaikki maailman Valtaojat ovat kaikkina aikoina tartuttaneet samalla muittenkin päähän jotakin siitä välittäjäaineitten ja mielihyvähormonien vipellyksestä, jonka vallassa heidän mielensä elää.

 Ellei näitä Valtaojia olisi, kuka silloin kestäisi?

PRIMITIIVI-IDIOTISMI NOUSEE SIIVILLEEN

                                                              "Lööperi hallitsee maailmaa pääasiallisesti siksi, että                                                                               analyttinen ajattelu ei ole ihmiselle luontaista. Iskevä tokaisu, 

                                                   sutkaus ja joukon innostus luovat vakuuttavia mielikuvia                                                          tehokkaasti ja nopeasti, ja intuitio kertoo, että näin se asia on,                                                     kun se juuri siltä tuntuu. Kantoja asioihin syntyy helposti ja                                                         paljon."   

                                                   

                                                             Lääket. tri, psykiatrian, oikeuspsykiatrian ja unilääket.                                                                 erikoislääk., psykoterapeutti, psykiatr. vanki-sairaalan                                                                 vastaava ylilääkäri ja THL:n tutkimusprofessori (Huh!)                                                                                                                                         Hannu Lauerma teoksessa Hyvän kääntöpuoli

                                

On ihme, että tätä maailmaa ohjaa edes jonkinlainen järjellisyys. Suurelta osin ohjat ovat poliitikkojen käsissä, ja vastuullinen yhteisten asioitten hoitaminen edellyttää alati tehtäviä kompromisseja ja kärsivällistä säätämistä. Ilman viisauteen edes pyrkivää politiikkaa ihmiset taantuisivat yhä pahemmin viettiensä valtaan ja kävisivät toistensa kimppuun vieläkin hanakammin kuin nykyään maailmalla tapahtuu.  

Ja vaikka poliitikoissa on monta vikaa, sopii olla kiitollinen siitä, että heidän kusisiin töihinsä riittää vapaaehtoisia. Muuten eläisimme anarkiassa ja dystopiassa. 

Oikea luojan mieliharmi ovat sitten ne politiikkaan tunkevat alkukantaisia vastojaan  seuraavat  primitiivi-ihmiset, jotka ovat saaneet oppinsa Teboilin baarista. Näitä fundamentalisteja on jäsenenä useammassa kuin yhdessä maamme poliittisessa puolueessa, eikä heitä puutuu toden totta suurestakaan maailmasta. Heidän edustamansa primitiivisyys on viisauden laji, jonka mukaan maailma on simppeli rakennelma ja jonka mielestä ei ole vaikeita ratkaisuja, on vain olemassa säälittäviä haaveilijoita ratkaisujen tiellä.

Primitiivi-ideologit luottavat suureen suuhunsa ja käyttäytyvät kuin pottaa tutkiva grandioositeettivaiheessa oleva mukula: kattokaa, tuli iso kakka!

Primitiivi-ideologit kuvittelevat, että asiat hoituvat, jos kannetaan vastuuta vain omista tarpeista, pidetään huoli vain omista asioista ja omista kansalaisista - edellyttäen että nämä kansalaiset ovat toistensa kopioita.

On irvokasta, että tällaiset populistit voivat raakkua saman demokraattisen moniarvoisuuden ja suvaitsevuuden ansiosta, jota vastaan he hyökkäävät. Kiihkoliikehdinnät tuovat mieleen psykoottisen häiriötilan, jolle on ominaista, että piilotajuiset vietti-impulssit ja pelkotilat nousevat koloistaan ohjaamaan valveilla olevan ihmisen käytöstä. Primitiivisen ideologian kannattajat tarkoittavat täyttä totta, kun he esittävät ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joita normaali ihminen päästää suustaan kiivastuksissaan ja ollessaan pahasti tolaltaan. 

Primitiivimenetelmien puolustajat kannattavat veristä kostoa rikollisille, äärimmilleen vietynä silpomista, ellei kuolemantuomio ehdi armahtaa sitä ennen. Ja nyt he sitten ovat äänestäneet Amerikoissa  piruuttaan tai ymmärtämättömyyttään - rabulistin maailman vaarallisimpaan virkaan. Ja tässä onkin asian pointti, ratkaisu ja ydin: ei vahingollisia johtajia olisikaan - ellei äänestäjä niitä valtaan nostaisi. Vanhastaan tiedämme, ettei vastuu ole hullun, vaan hullun kuljettajien.

Oikopäätä onneen -ajattelijat ovat keksineet ratkaisun jopa pakolaisten hätään ja tuskaan: ajetaan kaikki maasta pois! Ratkaisu on samanlainen kuin jos järkensä menettänyt lääkäri ryntäisi odotushuoneeseen, häätäisi potilaat ulos ja huutaisi, että jo lähti kuppa Töölöstä!

Primitiivi-ideologit ylpeilevät myös reippaalla kansanomaisuudellaan. Heidän kansanomaisuutensa, eli köyhän ja nurkkakuntaisen ajattelun synnyttämä meteli, on kuitenkin tyhjien tynnyrien ääntä ja poliittinen muunnos sanoisinko pieruhuumorista: mitä muikeammin pärähtää, sitä paremmat naurut. On selvää, että tällaisella moukkakulttuurilla ei ole mitään tekemistä aitosyntyisen, hengeltään rikkaan kansanomaisuuden kanssa. 

Vaikka tervehenkinen kansanomaisuus on sekin epätäydellisten ihmisten elonkehää, joskus katkeruuden sävyttämää, se on aina elänyt järjen rajoissa pitäen samalla sorretun kansan puolta. Siihen on kuulunut olennaisesti niin sanottu kiistämisen kulttuuri, jonka piirissä yhteiskunnallisesti huonompiosainen kansanosa on vaalinut vahvaa itsetuntoaan suhteessa eliittiin, itsekkäisiin herroihin ja heidän kotkotuksiinsa. Kiistämisen kulttuurin avulla on huojennettu kovan elämän, herrojenpelon ja luokkavitutuksen raskauttamaa mieltä.

Kiistämisen kulttuuri on ollut myös kansan omaa undergroundia, joka on kaukana primitiivimoukkien mölinästä. Kiistämisen kulttuuriin kuuluvat kansanihmisten satiiriset, monesti mustaa huumoria sisältävät slogaanit sekä puheenvuorot, jotka ovat stand upin esiasteita, säenikkarien pilkkalaulut, herrojen ylivaltaa nolaavat kansankaskut ja ikioma sananparsiperinne eli vastasananlaskut. Nämä palkollisväestön vastasananlaskut ovat olleet vähän tutkittuja, koska juuri hallitseva luokka on istunut kansanrunouden tutkijanpulpetissa ja ollut taipuvainen opettamaan vain ”kasvattavia” sananparsia koululaitoksen pulpetteihin istutetuille.

Olkoon aiheesta esimerkkinä vaikka omistavan luokan  ihanteita esittelevä virallinen viisaus "Työ on miehen kunnia" ja verrattakoon sitä kansan omaan vastasananlaskuun, joka kuuluu seuraavasti: "Kyllä sitä köyhänä pysyy vähemmälläkin työnteolla."

Kun nykyään kotimainen ja maailmanlaajuinen fundamentalismi, yksisilmäinen primitiiviajattelu, on saanut masentavan paljon jalansijaa, on lohdullista muistaa, että toivoa on aina pidetty yllä huumorin ja muun yhteisyyttä rakentavan luovuuden avulla. Sillä voimalla on sodittu yksioikoisuutta, alistamista ja tyhmyyttä vastaan. Ja sitähän ei totinen torvensoittaja kestä.

KUINKA PARISUHDE PELASTETAAN

Tämä on ehdottoman vakavasti kirjoitettu juttu.
En kuvittele olevani mikään tietäjä, yritänpä vain haalia kokoon sitä viisautta, mitä ylevämmät ihmiset ovat kautta aikain jakaneet rakastamisen eetoksesta - ja mitä ei tietenkään ole koskaan haluttu ottaa vakavalta kannalta...

Oma käsitykseni on, että olisi parempi, jos avioliitto solmittaisiin vain määräajaksi. Kausi voisi olla vaikkapa viisi vuotta tai vähän enemmän. Sen  jälkeen voisi hakea jatkoaikoja, jos puolisot olisivat asiasta samaa mieltä. Tällä olisi hyviä vaikutuksia. Mitä rajallisempaa jokin on, sitä arvokkaampana sitä pidetään. Kun kumpikin tietäisi, että lysti voi loppua lyhyeen, puolisot säilyttäisivät valppautensa, kohtelisivat toisiaan paremmin ja pyrkisivät aidosti hoitamaan parisuhdetta. Nämä hyveet tahtovat elää vain parisuhdeopastajien puheissa.

Määräaikaisliitossa kumppanit joutuisivat tekemään eräänlaista vaalityötä tullakseen valituksi uudelleen. Uskon, että liitot olisivat onnellisempia ja kestäisivät pitempään; mikä sen parempi erityisesti lapsia ajatellen.

Kuvitellaanpa,  että tilanne olisi toisin päin ja että parit olisi aina totuttu vihkimään määräajaksi. Entä jos sitten joku nousisi vaatimaan, että avioliitto pitäisi säätää elinikäiseksi? Kyllä nousisi meteli. Vedottaisiin siihen, ettei koskaan tiedä etukäteen, millainen liitosta tulee ja elinkautistako tässä nyt suunnitellaan.

Mutta nyt siis käytäntö on mikä on. On surullista, on koomista, on jopa naurettavaa, että hehkeimmän seurusteluajan vilpitön yhteisymmärrys, hyvyys ja rakkaus kääntyvät usein irvikuvikseen. Ihailun tilalle tulee arvostelu ja arvostuksen tilalle epäkunnioitus. Eikä paljon lohduta, vaikka tällainen todentuisi "toverillisena naljailuna", koska silloin ollaan jo vaarallisella alueella ja monesti on menetetty jotakin arvokasta. Puolisoa kohdellaan siis huonommin kuin kohdellaan ventovieraita ihmisiä.

En usko hokemaan, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Kyllä ennenkin olisi erottu, jos siihen olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet ja jos sosiaalinen suhtautuminen olisi ollut suopeampaa. Lapsuuteni maailmassa ei juuri ollut avioeroja, ei ainakaan meidän kylällä. Vaan kyllä Esko-pojan mieleen jäi naapuruston elämästä yhtä ja toista sakkaa, jonka perusteella voi päätellä, että jos olisi eletty parempia aikoja, niin eroja olisi tullut nykyiseen malliin.

Mutta mikä sitten neuvoksi, jos halutaan liiton kestävän ja elämän olevan onnellista? Voinee sanoa, että samastuminen, myöten oleminen ja periksi antaminen ovat välttämättömiä hyveitä vaalittaessa rakkauden ilmapiiriä.

Jo muuan ajanlaskun alun rakkauskonsultti (nimi mainitsematta, ettei nykylukija uhriudu uskonnollisesti ja eroa kirkosta) varoitti itsekeskeisyyden vahingollisuudesta. Hän jo tiesi, että on viisasta antaa toiselle se, mitä itse tältä odottaa. Jopa niin, että uhraamalla elämänsä saa sen itselleen. Ei pidä liioin tuomita toista eikä tehdä pahalle vastarintaa.

Pointti on paradoksissa, että tuloksen kannalta on usein parasta, kun osaa antaa periksi. Kaiken kaikkiaan omista oikeuksista kiinni pitäminen on johtanut usein vain onnettomuuksiin: välirikkoihin, avioeroihin, kansojen välillä sotiin ja muihin murhenäytelmiin. Monet historian rauhan ja rakkauden suuret opettajat ovat korostaneet itsensä kieltämisen viisautta, rakkaudellista älyä ja viekkautta. Kansanvalistaja Tommy Helsten kiertää osaltaan Suomenmaata ja yrittää vääntää kaamoskansalle samaa asiaa rautalangasta: sen saat, mistä luovut.

No onko periksi antaminen ymmärrettävä oikein kirjaimellisesti arkielämässä ja parisuhteessa?  Kyllä on. Ei jokin Vuorisaarna ollut oman aikansa stand upia.

Läheisen ihmisen ajattelua ja pyrkimyksiä pitää arvostaa yhtä paljon - jos ei enemmänkin - kuin omaansa. Jos on rakastetun kanssa eri mieltä, on paha virhe tyrmätä tämän ajatus (huom. tyrmätä on nyrkkelytermi). Tai jos kumppani valitsee vaikka arveluttavan ostoksen tai ajoreitin, antaa hänen valita. Voi olla, että valinta osuu sittenkin oikeaan. Ja jos ei osu, se opettaa puolisoa paremmin kuin valitusvirteni. Varsinainen suhteen syöpä on automaattipuolustus, joka laukeaa, kun toinen antaa kielteistä palautetta. Tilanteen mukaan sihautetaan että sylki suusta lentää vaikkapa seuraavasti: "Teethän itsekin niin!” tai "Omat sukulaisesi vasta hankalia ovat!"

Paljon viisaampaa on samastua kumppanin ajatusmaailmaan ja ottaa se todesta. Omaa palautetta voi antaa sitten myöhemmin, kun on ensin sanansa punninnut. Muuten seuraa hedelmätön ja vahingollinen nokittelu. Asenteiden vinoutumista kuvaa se, että sellaista pidetään usein normaalina parisuhteen kuvana.

Jos haluaa olla toiselle hyvä, on tietenkin ensimmäinen ehto pidättäytyä töksäyttelystä, vaikka toinen ei olisi taipuvainen vähästä loukkaantumaan. Ja jos kesken laiskottavan olotilan napsahtaa nakki, tarjottuun työhön on singahdettava siihen malliin, että alkaa itsekin uskoa askareen antoisuuteen. Aidan takana odottaa moni kipeästi yksinäinen vain päästäkseen paikallesi...

Periksi antava elämäntapa on silläkin tavalla viisas, että kumppanin pitää olla aika peto vastatakseen tällaiseen käytökseen epäystävällisyydellä. (Eri asia on, jos on törmännyt patologinen tapaukseen, silloin on tietenkin pelastauduttava viipymättä.) Mutta kun opettelee suhtautumaan kumppanin turhautumisiin tyynesti ja vaieten, voi sanaharkan sijaan seurata rakentava anteeksipyyntö. Joskus toki on ilmikielisesti tuotava julki, että nyt tämä poloinen on tullut loukatuksi. Eräs arvostamani henkilö kertoo, että vastaavassa tilanteessa hän on oppinut odottamaan asian esille tuomiseen sopivaa hetkeä, jolloin tunnelataukset ovat laantuneet molemmin puolin. Vaikka sellainen kysyy hiukan kanttia, kärsivällisyys kuulemma kannattaa. Lisäarvona on pieni veijarimainen tyydytys jossakin mielen sopukassa.

 Jos luovuttaminen elämisen tapana tuntuu epärealistiselta, lammasmaiselta tai epäoikeudenmukaiselta, silloin tietenkin saa jatkaa vanhaan malliin: antaa sanan sanasta, iloita "puhdistavista riidoista" ja kömpiä tuolloin tällöin pahoilla mielin nukkumaan.

Myötäilemisen kulttuuria tuskin hyväksyy sekään nyrkkeillen Eurooppaa valloittanut nainen, joka taannoin kuvaili periaatteitaan lehtihaastattelussa. Hän kertoi, ettei kelpuuttaisi itselleen sellaista miestä, jolta ei saisi räväkkää vastusta. Hämmästelen tätä hiukan, sillä olen kuvitellut maailmassa olevan muutenkin vaivaa ja vastusta, että sitä lajia haluaisi tilata vielä kotiinsakin. Mutta jos sen tarpeessa on, niin olla hyvä vain.

Itse olen kuunnellut kunnioituksella pohjalaista ikämiestä, joka kertoo kovien elämänkokemusten kautta oppineensa yhden asian:  minkään ei elämässä tarvitse mennä, niin kuin hän itse haluaa. Ei minkään! hän oikein korostaa. Ja elämä on kuulemma ainutlaatuista. Mies selittää, että kun oli tätä viisautta alkanut toteuttaa myös avioliitossaan, oli käynyt niin, että eripura loppui eikä puolisolta saanut kuulla enää pahaa sanaa. Kotona mies saa kuitenkin sanoa mielipiteensä.  "Mutta sitte teherähän, niin ku akka sanoo."