VARO TAIDETTA, KAVAHDA ILMAISUNVAPAUTTA

     

     Olen välillä suutuksissani taiteelle ja kaikenlaiselle ilmaisunvapaudelle. Esimerkiksi taiteesta puhuttaessa oletetaan, että siihen suhtaudutaan syvässä kumarassa kuin pyhyyteen ja sen olemiseen ja olomuotoihin kuin tabuun, vaikka se itse pitää tehtävänään juuri käydä tabujen kimppuun. Ei liioin ilmaisunvapaus — median, taiteen ja viihteen alalla — hyväksy ilmaisunvapauden itsensä kyseenalaistamista, vaikka se itse on valmis kyseenalaistamaan kaiken muun.

     Ei kai ilmaisunvapaus ole sitä, että kaiken voi turauttaa kuin lapsen takapuolesta. Kyllä ilmaisunvapautta käyttävän pitää harkita, mikä on eettistä, kuuluu käytökseen ja millaiset mielipiteen ilmaisut aiheuttavat kohtalokkaita seurauksia.

     En minä ihmettele, että joku repii pelihousunsa, jos hänelle pyhää asiaa loukataan. Eikö siinä ole jo aiheet vähissä, jos pilapiirtäjän on kuvattava koirana sellaista hahmoa, minkä tietää olevan miljoonille yhtä tärkeä kuin jokapäiväinen leipä. Jos joku sanoisi minulle läheistä ihmistä eläimeksi, ensimmäinen reaktioni olisi, että täältä pesee.

     Joskus on käynyt kuulkaa niinkin, että huippuälykäs ja asioista perillä oleva kirjailija on suututtanut fanaatikot. Siitäkös on soppa syntynyt. Jos nimittäin suututtaa fanaatikon, on tilanne aivan sama, jos kulmilla menee soittamaan suutaan jantterille, jonka sokerit ovat alhaalla, promillet ylhäällä ja joka muutenkin kärsii impulssikontrollin puutteesta. Kyllä siinä infra on lujilla, kun poliisi tulee, ambulanssi menee, kirurgia herätellään, leikkaussalia laitetaan ja omaisia kriisihoidetaan. — Ja kaikki olisi vältetty, jos yksi turpavärkki olisi säästänyt sananvapauttaan tositarpeeseen.

     Olen aina uskonut taiteeseen, erityisesti siihen, että se kulkee kehityksen etunenässä. Paitsi että taide on tarpeellinen vahingollisten yllykkeiden kanavoimisjärjestelmä (olisipa Hitlerkin päässyt sinne taidekouluunsa…), taide kulkee monesti aukomassa uusia uria. Tulee esiin asioita, joita ei ole tohdittu ottaa puheeksi tai edes ajatella. Tabuja käsittelevä taide parhaimmillaan toimii suurena kulttuurisena puhdistajana ja kyseenalaistajana seksuaalista ahdistuneisuutta, hyväksikäyttöä, ihmisryhmien sortamista ja kulttuurisia luutumia vastaan. Tällainen toiminta on lähtenyt aina rohkeiden yksilöiden voimasta. Välillä tarvitaan myös provokatiivista Tom of Finlandia, mutta ei hänkään mennyt kokeilemaan onneaan totalitaariseen maahan. Provokaatiota en silti aina jaksa, jos meitä kiusataan tyyliin ”Olettepa tekopyhiä, jos kissantappovideota tai sonnanviskelyä kauhistelette, vaikka maailmassa tapahtuu kaiken aikaa oikeasti kauheita”.

     Mutta taide osaa ottaa myös kolonialistisen pahan muodon, kun se hyökkää ihmisten pyhimmälle alueelle eli mielenrauhan kimppuun. Ristiretki suunnataan keskiluokkaa ja muita halveksuttavia kansanryhmiä vastaan. Sen sijaan, että taiteilijat paljastaisivat oman takapuolensa ja karnevalisoisivat omaa tosikkomaisuuttaan, he yrittävät pakottaa tähän uhrinsa.

     Matti Mäkelä julkaisi hiljakkoin pätevän teoksen Tämä ei ole taidetta. Menemättä tarkemmin kirjan kiinnostaviin detaljeihin, kiinnitän huomiota teoksen nimeen: se on taidefilosofian kannalta mielenkiintoinen ja paljastava, sillä se niin sanoakseni implikoi oletuksen, että jos jokin on taidetta, se ansaitsee poikkeuksetta kunnioittavan kohtelun. Taideluomuksen eettistä oikeutusta ei siis voida kyseenalaistaa, vaikka se käyttäisi psyko-sosiaalisia voimakeinoja, olisi rivo ja ihmisten tunteita loukkaava tai sen tekemisessä olisi käytetty lainvastaisia keinoja. Ainakin taiteen- ja kulttuurintutkimus lähtee aina taiteen autonomisuuden ja sen integriteetin eli koskemattomuuden kannalta. Lähes kaikkia muita ihmisten tekoja — poliittisia, tieteellisiä, taloudellisia, uskonnollisia, urheiluun ja huvielämään kuuluvia — voidaan arvottaa yhteiskunnallisten sääntöjen, hyvien tapojen, etiikan ja tietenkin juridiikan kannalta mutta ei taidetta eikä aina myöskään kulttuurista provokaatiota. Taideteosta on totuttu tarkastelemaan vain älyllisellä ja esteettisellä (ei siis eettisellä) tasolla.

     Sanottakoon Mäkelän laadukkaasta tutkimuksesta sen verran, että siinä on tarkasteltu myös taiteen vastaanoton reaktioita. Mutta vaikka kuinka taiteen tarkastelu ja tutkimus ottaisi huomioon vastaanottajan reaktiot, on muodikkaasti sanottuna ”tulokulma” aina taiteesta päin eli myötätunto on lopulta taiteen puolelle. Olisi aika mahdotonta, että taiteilija menisi itseensä tai taiteentutkimus tai taidekritiikki tätä vaatisi. Eikö jo ajatuksen esittäminen tunnu naiivilta? (Toki ”ymmärtämätön” kansanosa voi vastustaa esimerkiksi oudoksi kokemaansa julkista teosta mutta se on toinen asia.) Jos taideteos saa ihmiset tolaltaan, silloin taide on vain tehnyt tehtävänsä eli taiteilijan kutsumus on oikeastaan päinvastainen kuin psykoterapian, uskonnollisen rippikäytännön, kriisityön tai muun inhimillisen lohdutuksen puolella. Taiteen pyrkimys on usein juuri aiheuttaa kriisejä.

     Raskaista aiheista pitää kirjoittaa ja tehdä taidetta, mutta voi sitä joka sen joutuu tekemään. Hänen osansa on harvoin viattoman välittäjän osa. Onnistunut teos nostaa aina tekijänsä kunniaan. Mikä kunnia on kirjoittaa ”jatkosodan komea monumentti”, miten jaloa on saada yleisö eläytymään hyväksikäytetyn, sorretun tai sairauden kuluttaman ihmisen kärsimyksiin. Tässä tulee esille estetiikan riistävä luonne: niin tekijät kuin lukijatkin ovat aina hurmioituneet Jeesuksesta, joka roikkuu saastassaan ristillä tai taidenautintoa on saatu ”hiton hyvästä kuvauksesta”, joka on rakennettu toisten kärsimyksistä. Tekijän kunniaan olisi kohtuullista sekoittua myös kauhistus siitä, mitä on saatu aikaan muitten ihmisten kärsimyksistä, ja yleisön soisi hetken viivähtävän taidenautintoonsa liittyvässä  syyllisyydessä.

     Näen silmissäni valokuvanäyttelyn, johon on ripustettu vastaansanomattoman taidokkaita, riipaisevan tosia kansanihmisten kasvokuvia, hampaattomia, uurteisia, sairauden leimaamia, elämän kovertamia kasvoja. Ehkä ihmisparat eivät kuitenkaan olisi olleet tällaisen julkisuuden perään... Mieleeni muistuu kuulemani ihastus samoista kansanihmisistä:

     — Ihania, kärsineitä ihmisiä.