Miksi siedämme tylsimyksiä?

Miksi Sixten Korkman, Juha Siltala, Jakob Söderman, Antti Kylliäinen, Esko Valtaoja, paavi Franciscus ("myös ateisti pääsee taivaaseen") tai joku Herättäjäjuhlien rakkaudentäyteinen puhuja herättävät mielenkiintoa ja ajatuksen, että jos sittenkin katsoisi vielä seuraavan päivän?

Miksi härski taide, rohkea kirjallisuus ja ehdottomuuteen vannova tiede antavat tunteen, että elämässä on mieltä? Joskus, jos uskaltaa, joku ihmisen palvelija koulussa tai kirkossa yltää samaan. Ja hän on niitä joita myöhemmin muistellaan.

Se että opettajat, papit ja eri alojen asiantuntijat sytyttävät kuitenkin kovin harvoin, johtuu siitä, että puuttuu korkeatasoisuus eli syvällisyys.

Koulussa yritetään ajaa oppilaan päähän mahdollisimman suuri osa oppisisällöstä ja oppilaat jäävät yhtä tyhmiksi kuin opettajansa. Opettajakeskeisyys on kirosana ja tietotekniikan johtovyyhtien keskellä apua haetaan konstruktivismista tai ilmiöoppimisesta ja tulos on sama: ylioppilasjuhlissa juhlitaan tietoja, ei viisautta.

Kirkossa pappi käy läpi päivän tekstin mutta harvoin sanoo ääneen,  että kuulija ja puhuja ovat yhtä pihalla pyhästä asiasta.

Todetaan, että on oltava armahtavaisia, kärsivällisiä ja rakastavia. Mutta sitä ei sanota, ettei siitä tule sen valmiimpaa niin papilta kuin kirkonpenkin viralliselta syntisäkiltäkään.

Luetaan, että Jeesus kirosi viikunapuun, kun tämä ei tehnyt hedelmää. Pappi ei kuitenkaan hihkaise (niin kuin rehellisyys vaatisi), että ei kai nyt sentään! Tässä nyt evankeliumin kirjoittaja taitaa tehdä draamaa. Kyllä kaikkeutta rakastava Jeesus varmaan todellisuudessa s i u n a s i puun eikä kironnut, ja nälkäiset pojat saivat viikunaa niin että maha rutkui. Eihän hän kironnut pyyntivälineitäkään, silloin kun pojat eivät saaneet Genesaretilla sintin sinttiä, vaan vähin äänin siunasi pyyntivälineet ja antoi muka kalastusohjeita, että heittäkääpä tuohon kohtaan aivan kokeeksi...

Jopa väitöstilaisuuksissa tapaa nykyään pelottavaa latteutta. Mielenkiinnotonta asiaansa saattaa puolustaa piipittävä väittelijä, ja jopa vastaväittäjä voi vetää samaa virttä. Tutustuin erityispäivähoidon väitöskirjaan, jonka nimi oli "Erityisesti päivähoidossa". Ei tieteessä pidä tavoitella leikillisyyttä, varsinkaan jos ei osaa. Eihän otsikko viittaa ollenkaan erityispäivähoitoon, vaikka niin on ollut tarkoitus, vaan tavalliseen päivähoitoon - ja vielä "erityisesti päivähoitoon". Jos otsikon kielellinen leikillisyys, joka synnyttää väärinkäsityksen, menee läpi esitarkastuksessa, kuinka vakavasti voi suhtautua varsinaiseen raporttiosuuteen?

On vaikea vaatia luovuutta, jos arkinen energia menee sellaisten ilmiöitten vastustamiseen, jotka ovat käytännössä jo toteutuneet. Kuinka moni kiristeli joskus hampaitaan uudelle naisten äänioikeudelle, miesten pitkille hiuksille, tiukoille, perskannikoita puristaville housuille, avoliitolle, asialliselle puheelle seksistä televisiossa - ja koko televisolle?

Nykyään jaksetaan nikotella homoparien oikeuksille tai kyläkoulun lakkauttamiselle, vaikka oppilaita olisi saman verran kuin opettajia, tai ohitustien vetämiselle poikki maailman synkimmän kuusikujan. Kauhistellaan myös eutanasiaa, vaikka jokainen, jolla on vähänkin ylimääräisiä varoja eikä lahjoita niitä tarvitsevaan osoitteeseen, varmistaa jonkun sairaan tai nälkää näkevän "eutanasian".

Vielä noista yllä nimetyistä henkilöistä. Heidän salaisuutensa on se, että he tietävät, mistä puhuvat, ja he näkevät asioittensa taakse. He uskaltavat olla oikeassa, mutta myös väärässä, ja he ovat valmiita älykkäisiin vastareaktioihin mutta myös tylsämielisiin teilauksiin.

OLETHAN VASTUULLINEN HARRASTAJA

Harrastukset ovat elämän suola. Eläköön!
Mutta on joitakin aloja, joiden harrastamisen tulisi olla luvanvaraista. Otan esimerkiksi kuvataiteen.

Olen joskus maalannut tauluja, ja ne ovat jääneet lapsuudenkotini riesaksi. Aina kun pistäydyn iäkkään isäni luona, hämmästyn, kuinka vanha veteraani on säilyttänyt toivorikkautensa ja intohimoisen suhtautumisen elämänilmiöihin, vaikka joutuu kaiket päivät katselemaan omakotitalonsa seinillä irvisteleviä nuoruudensyntejäni. Jotenkin kumpikaan ei viitsi ottaa puheeksi taulujen tarpeellisuutta.

Kun kierrän kirpputoreilla, on masokistinen kokemus yrittää löytää seiniltä kuvaa, joka ei herätä sääliä. Kun harrastaja on päästänyt käsistään tekeleen, se jää elämään ikuisiksi ajoiksi zombiena, jonka hävittäminen on mahdotonta toisin kuin kauhuelokuvissa esitetään.

Harrastajista ovat erikseen käsistään kätevät opettajat, jotka sorvaavat erikoisella tekniikalla kuvia ja sen erikoisuuden vuoksi luulevat niitä taiteeksi. Eräs oikea taiteilija sanoi, että voisi tehdä vaikka muotokuvia tulitikuista mutta eivät tulitikut tekisi niistä taidetta.

Mutta onhan niitä taitaviakin  harrastajia! huudahtaa joku. On kyllä,  ja se vasta onkin kiusallista, kun työt keikkuvat taiteen ja harrasteen rajalla kellahtamatta koskaan taiteen puolelle. Sitten harrastaja suree, miksei hänen töitään osteta julkisiin tiloihin (joskus tällainenkin kömmähdys on sattunut). Ja onko se kateutta, kun häntä ei kelpuuteta  taiteilijamatrikkeliin, harrastaja murehtii. Näin harraste kääntyy tekijäänsä vastaan eli tuottaa surua ilon sijaan.

(Erillään on pidettävä itse oppineet luonnonlahjakkuudet, joiden osaaminen on luojan huomenlahja. Heidän ei pidäkään riskeerata lahjojaan hakeutumalla virallisiin opetusateljeihin. Myös niin sanotut Ite-taiteilijat ovat oma kunnioitettava joukkonsa, joka on rinnastettavissa enstisaikojen kansanmuusikoihin.)

Joillakin aloilla voidaan kuitenkin harrastaa suhteellisin vähin sosiaalisin vaurioin. Harrastajateatterista, -konsertista, -urheilutapahtumasta tai karaokeillasta palaava katsoja tai kuuntelija saattaa korkeintaan ajaa kotimatkan vaarallisen lujaa saadakseen mielensä takaisin, mutta kotona on olo jo tyyntynyt eikä matkasta ole jäänyt mitään seinälle tai hyllylle nostettavaa painajaista.

Mutta saahan jokainen harrastaa mitä haluaa! taas joku parahtaa. Tietenkin saa, ja kantaahan jokainen harrastajataiteilija suurimman osan häpeästään yksin aivan samoin kuin ikämieskisojen veteraani tuupertuu aivan itse vähän vain hieltä haiskahtaen metsän siimekseen viemättä kenenkään mielenrauhaa.

Sovittamaton vääryys on kuitenkin se, miksi harrastuskulttuuri leimaa tietyt elämänalat niin mitättömiksi, että niitä voi harrastella kuka tahansa. Eivätkö taiteet, urheilu ja kansalaisopiston opetustoimi ansaitsisi saman kunnioituksen kuin varsinaisetkin elämänalat, esimerkiksi siltojen rakentaminen? Sopii tehdä käytännön koe (erotuksena ajatuskokeesta) ja mennä tekniseen toimistoon ilmoittamaan, että minä voin huttaroida sen Pajuluoman sillan, tehkää te pojat muuta.

Mutta oli miten oli, niin sitkeästi roikkuvat edelleen  tauluni isäni talossa ja toiset kirpparin seinällä. Odottavat kuin pinkka Juhlapöydän konvehteja joulun jälkeen, että jos jonnekin, vaikka tuliaisina...