MIKSI JAKSAMME TÄTÄ KURJAA MAAILMAA?

                            

Mikä meidät saa sietämään elämää, tätä maailmaa, joka on täynnä vaivaa ja vastusta?

Maailmaan mahtuu itkua ja kärsimystä, myttyyn menneitä pyrkimyksiä, haaveitten romuttumisia, sydänsuruja, loukkauksia, kateutta ja katkeruutta, monesti romantisoidun luonnon täydellistä välinpitämättömyyttä lapsistaan, kun se antaa helteen polttaa, kylmyyden ja mikrobien tappaa.

Elämme siis paitsi sairauksien, luonnontuhojen myös inhimillisten julmuuksien varjossa. Ei niitä voi kantaa mielessään, on pelastauduttava johonkin toivoa antavaan, joka antaa unohduksen: toimintaan, ystäviin, nautintoihin, huumoriin.

Meidän pitäisi pelastaa ilmasto. Meidän pitäisi elää kuin idässä ja lännessä olisi kaikki hyvin, ydinsiiloissakin jäpittävät ohjukset vain mielikuvituksen tuotetta. Meidän pitäisi pelastaa pakolaiset ja samalla lepyttää heille vihamieliset ihmiset. Meidän pitäisi pelastaa sotien ja ihmisoikeusloukkausten uhrit, katulapset, rääkättävät eläimet ja köyhät. Mutta jos emme paaduta omaatuntoamme, meiltä menevät yöunet, mielenrauha, pankkitili, omaisuus, jos sen realisoimme kärsivien hyväksi niin kuin pitäisi.

Kaiken keskellä ylläpidetään toivorikkautta luomalla kulttuuria. Se merkitsee opetusta, insinööritaitoa ja lääketiedettä, joiden avulla yritetään takaisin kadotettuun paratiisiin. Kaiken keskellä lohduttavat viihde ja taide. Taide tosin on pulmallinen lohduttaja. Sen avulla voidaan kanavoida ahdistusta, mutta toisaalta se voi pyrkiä horjuttamaan turvallisuudentunnettamme ja mielenrauhaamme joko ravistellakseen ihmisiä tylsyyden unesta tai komplisoituneessa tapauksessa tartuttaakseen yleisöön taiteilijaa riivaavat demonit ja ristiriidat, ei nimittäin taidekaan ole puhdas vallan väärinkäytöksiltä.

Jokainen haluaa päihdyttää itsensä pois murheen ulottuvilta. Yksi syö, toinen juo, kolmas juoksee itsensä melkein hengiltä. Jotkut taas tarttuvat luontokokemuksiin, urheilun nautintoihin, uskonnollisiin ulottuvuuksiin, jotkut vallan hekumaan. Sitten on niitä, jotka turvautuvat tupakkaan, viinaan, huumeisiin vaikka henki menisi.

Niin, ihmisellä on aina ollut pakottava tarve paeta ”todellisuutta”, päihdyttää itsensä, koska hänen vaivoikseen on annettu raskaampi tietoisuus kuin muille luontokappaleille. Niinpä luonto, tai Luoja, suuressa viekkaudessaan on rakentanut erityisen huumetuotantojärjestelmän, jota aivokemiaksi sanotaan: on serotoniinia, dopamiinia, noradrenaliinia,  endorfiinia, oksitosiinia…  Normaalisti toimiva aivokemia on omiaan  virittämään yksilöön elämisen vimman. Se synnyttää ihmismieleen vuoria siirtävän uskon, tekee elämästä siedettävän, saa elämän tuntumaan lahjalta, jopa seikkailulta.

Nyt joku voi sanoa, että Esko-setä on taas kerran ymmärtänyt asiansa täysin väärin, eihän luonnollinen aivokemia ole mikään huumeiden kokoelma, sillä varsinaiset huumeet vain kiihdyttävät keinotekoisesti hermoston toimintaa. Aivan, mutta koska ihminen on vahvasti tunneolento empatiakykyineen kaikkineen, on tarvittu piriste- ja hiprakkajärjestelmä pitämään mieliala toimintakykyisenä. Näitä luonnon omia mömmöjä ei olisi tarvittu samassa määrin, jos ihmisestä olisi kehittynyt orgaaninen robotti.

Joku voi myös huomauttaa, ettei hyvinvointi ole pelkkää kemiaa, vaan siihen kuuluu esimerkiksi elämän myötäkäymisiä, sosiaalisuutta ja rakkautta. Näin varmasti voidaan ajatella, mutta kaikki hyvinvointi tai pahoinvointi näkyy erilaisten aineitten pitoisuuksina, tietävät aivokuvantamiseen perehtyneet kertoa. Ja jos aivojemme suojamekaniikka saa meidät rauhallisena suhtautumaan nälänhätään, elämän epäoikeudenmukaisuuksiin, ihmisen sydämettömyyteen, rahanvallan diktatuuriin ja mukavuudenhimostamme johtuvaan elonkehän globaaliin rappeutumiseen, täytyy todeta, että aikamoisessa pilvessä me elämme.  

Mutta sellainen yksilö, jonka aivokemia häiriintyy ulkoisista tai sisäisistä syistä, alkaa ikään kuin aistia todellisuuden lamauttavat hajut, maailman rovionkatkut ja tuntea häneen hiipivän lamaannuksen. Niinpä hän jähmettyy ahdistukseensa, ellei ole niin onnekas, että hänet hierotaan taas notkeaksi psykoterapialla ja pelastavalla lääkekemialla.

Hän on kuitenkin ehtinyt kurkistaa elämän pimeälle puolelle. Eikä se pimeys ole sitä tähtitieteen mustien aukkojen kiehtovaa pimeyttä, josta Esko Valtaoja ikuisesti iloisena ja innostuneena meille luennoi. Ja onneksi luennoi, sillä huomatkaa: kaikki maailman Valtaojat ovat kaikkina aikoina tartuttaneet samalla muittenkin päähän jotakin siitä välittäjäaineitten ja mielihyvähormonien vipellyksestä, jonka vallassa heidän mielensä elää.

 Ellei näitä Valtaojia olisi, kuka silloin kestäisi?