KUINKA PARISUHDE PELASTETAAN

Tämä on ehdottoman vakavasti kirjoitettu juttu.
En kuvittele olevani mikään tietäjä, yritänpä vain haalia kokoon sitä viisautta, mitä ylevämmät ihmiset ovat kautta aikain jakaneet rakastamisen eetoksesta - ja mitä ei tietenkään ole koskaan haluttu ottaa vakavalta kannalta...

Oma käsitykseni on, että olisi parempi, jos avioliitto solmittaisiin vain määräajaksi. Kausi voisi olla vaikkapa viisi vuotta tai vähän enemmän. Sen  jälkeen voisi hakea jatkoaikoja, jos puolisot olisivat asiasta samaa mieltä. Tällä olisi hyviä vaikutuksia. Mitä rajallisempaa jokin on, sitä arvokkaampana sitä pidetään. Kun kumpikin tietäisi, että lysti voi loppua lyhyeen, puolisot säilyttäisivät valppautensa, kohtelisivat toisiaan paremmin ja pyrkisivät aidosti hoitamaan parisuhdetta. Nämä hyveet tahtovat elää vain parisuhdeopastajien puheissa.

Määräaikaisliitossa kumppanit joutuisivat tekemään eräänlaista vaalityötä tullakseen valituksi uudelleen. Uskon, että liitot olisivat onnellisempia ja kestäisivät pitempään; mikä sen parempi erityisesti lapsia ajatellen.

Kuvitellaanpa,  että tilanne olisi toisin päin ja että parit olisi aina totuttu vihkimään määräajaksi. Entä jos sitten joku nousisi vaatimaan, että avioliitto pitäisi säätää elinikäiseksi? Kyllä nousisi meteli. Vedottaisiin siihen, ettei koskaan tiedä etukäteen, millainen liitosta tulee ja elinkautistako tässä nyt suunnitellaan.

Mutta nyt siis käytäntö on mikä on. On surullista, on koomista, on jopa naurettavaa, että hehkeimmän seurusteluajan vilpitön yhteisymmärrys, hyvyys ja rakkaus kääntyvät usein irvikuvikseen. Ihailun tilalle tulee arvostelu ja arvostuksen tilalle epäkunnioitus. Eikä paljon lohduta, vaikka tällainen todentuisi "toverillisena naljailuna", koska silloin ollaan jo vaarallisella alueella ja monesti on menetetty jotakin arvokasta. Puolisoa kohdellaan siis huonommin kuin kohdellaan ventovieraita ihmisiä.

En usko hokemaan, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Kyllä ennenkin olisi erottu, jos siihen olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet ja jos sosiaalinen suhtautuminen olisi ollut suopeampaa. Lapsuuteni maailmassa ei juuri ollut avioeroja, ei ainakaan meidän kylällä. Vaan kyllä Esko-pojan mieleen jäi naapuruston elämästä yhtä ja toista sakkaa, jonka perusteella voi päätellä, että jos olisi eletty parempia aikoja, niin eroja olisi tullut nykyiseen malliin.

Mutta mikä sitten neuvoksi, jos halutaan liiton kestävän ja elämän olevan onnellista? Voinee sanoa, että samastuminen, myöten oleminen ja periksi antaminen ovat välttämättömiä hyveitä vaalittaessa rakkauden ilmapiiriä.

Jo muuan ajanlaskun alun rakkauskonsultti (nimi mainitsematta, ettei nykylukija uhriudu uskonnollisesti ja eroa kirkosta) varoitti itsekeskeisyyden vahingollisuudesta. Hän jo tiesi, että on viisasta antaa toiselle se, mitä itse tältä odottaa. Jopa niin, että uhraamalla elämänsä saa sen itselleen. Ei pidä liioin tuomita toista eikä tehdä pahalle vastarintaa.

Pointti on paradoksissa, että tuloksen kannalta on usein parasta, kun osaa antaa periksi. Kaiken kaikkiaan omista oikeuksista kiinni pitäminen on johtanut usein vain onnettomuuksiin: välirikkoihin, avioeroihin, kansojen välillä sotiin ja muihin murhenäytelmiin. Monet historian rauhan ja rakkauden suuret opettajat ovat korostaneet itsensä kieltämisen viisautta, rakkaudellista älyä ja viekkautta. Kansanvalistaja Tommy Helsten kiertää osaltaan Suomenmaata ja yrittää vääntää kaamoskansalle samaa asiaa rautalangasta: sen saat, mistä luovut.

No onko periksi antaminen ymmärrettävä oikein kirjaimellisesti arkielämässä ja parisuhteessa?  Kyllä on. Ei jokin Vuorisaarna ollut oman aikansa stand upia.

Läheisen ihmisen ajattelua ja pyrkimyksiä pitää arvostaa yhtä paljon - jos ei enemmänkin - kuin omaansa. Jos on rakastetun kanssa eri mieltä, on paha virhe tyrmätä tämän ajatus (huom. tyrmätä on nyrkkelytermi). Tai jos kumppani valitsee vaikka arveluttavan ostoksen tai ajoreitin, antaa hänen valita. Voi olla, että valinta osuu sittenkin oikeaan. Ja jos ei osu, se opettaa puolisoa paremmin kuin valitusvirteni. Varsinainen suhteen syöpä on automaattipuolustus, joka laukeaa, kun toinen antaa kielteistä palautetta. Tilanteen mukaan sihautetaan että sylki suusta lentää vaikkapa seuraavasti: "Teethän itsekin niin!” tai "Omat sukulaisesi vasta hankalia ovat!"

Paljon viisaampaa on samastua kumppanin ajatusmaailmaan ja ottaa se todesta. Omaa palautetta voi antaa sitten myöhemmin, kun on ensin sanansa punninnut. Muuten seuraa hedelmätön ja vahingollinen nokittelu. Asenteiden vinoutumista kuvaa se, että sellaista pidetään usein normaalina parisuhteen kuvana.

Jos haluaa olla toiselle hyvä, on tietenkin ensimmäinen ehto pidättäytyä töksäyttelystä, vaikka toinen ei olisi taipuvainen vähästä loukkaantumaan. Ja jos kesken laiskottavan olotilan napsahtaa nakki, tarjottuun työhön on singahdettava siihen malliin, että alkaa itsekin uskoa askareen antoisuuteen. Aidan takana odottaa moni kipeästi yksinäinen vain päästäkseen paikallesi...

Periksi antava elämäntapa on silläkin tavalla viisas, että kumppanin pitää olla aika peto vastatakseen tällaiseen käytökseen epäystävällisyydellä. (Eri asia on, jos on törmännyt patologinen tapaukseen, silloin on tietenkin pelastauduttava viipymättä.) Mutta kun opettelee suhtautumaan kumppanin turhautumisiin tyynesti ja vaieten, voi sanaharkan sijaan seurata rakentava anteeksipyyntö. Joskus toki on ilmikielisesti tuotava julki, että nyt tämä poloinen on tullut loukatuksi. Eräs arvostamani henkilö kertoo, että vastaavassa tilanteessa hän on oppinut odottamaan asian esille tuomiseen sopivaa hetkeä, jolloin tunnelataukset ovat laantuneet molemmin puolin. Vaikka sellainen kysyy hiukan kanttia, kärsivällisyys kuulemma kannattaa. Lisäarvona on pieni veijarimainen tyydytys jossakin mielen sopukassa.

 Jos luovuttaminen elämisen tapana tuntuu epärealistiselta, lammasmaiselta tai epäoikeudenmukaiselta, silloin tietenkin saa jatkaa vanhaan malliin: antaa sanan sanasta, iloita "puhdistavista riidoista" ja kömpiä tuolloin tällöin pahoilla mielin nukkumaan.

Myötäilemisen kulttuuria tuskin hyväksyy sekään nyrkkeillen Eurooppaa valloittanut nainen, joka taannoin kuvaili periaatteitaan lehtihaastattelussa. Hän kertoi, ettei kelpuuttaisi itselleen sellaista miestä, jolta ei saisi räväkkää vastusta. Hämmästelen tätä hiukan, sillä olen kuvitellut maailmassa olevan muutenkin vaivaa ja vastusta, että sitä lajia haluaisi tilata vielä kotiinsakin. Mutta jos sen tarpeessa on, niin olla hyvä vain.

Itse olen kuunnellut kunnioituksella pohjalaista ikämiestä, joka kertoo kovien elämänkokemusten kautta oppineensa yhden asian:  minkään ei elämässä tarvitse mennä, niin kuin hän itse haluaa. Ei minkään! hän oikein korostaa. Ja elämä on kuulemma ainutlaatuista. Mies selittää, että kun oli tätä viisautta alkanut toteuttaa myös avioliitossaan, oli käynyt niin, että eripura loppui eikä puolisolta saanut kuulla enää pahaa sanaa. Kotona mies saa kuitenkin sanoa mielipiteensä.  "Mutta sitte teherähän, niin ku akka sanoo."