Olen välillä suutuksissani taiteelle ja kaikenlaiselle
ilmaisunvapaudelle. Esimerkiksi taiteesta puhuttaessa oletetaan, että siihen
suhtaudutaan syvässä kumarassa kuin pyhyyteen ja sen olemiseen ja olomuotoihin
kuin tabuun, vaikka se itse pitää tehtävänään juuri käydä tabujen kimppuun. Ei
liioin ilmaisunvapaus — median, taiteen ja viihteen alalla — hyväksy
ilmaisunvapauden itsensä kyseenalaistamista, vaikka se itse on valmis
kyseenalaistamaan kaiken muun.
Ei kai ilmaisunvapaus ole sitä, että kaiken voi turauttaa kuin
lapsen takapuolesta. Kyllä ilmaisunvapautta käyttävän pitää harkita, mikä on
eettistä, kuuluu käytökseen ja millaiset mielipiteen ilmaisut aiheuttavat kohtalokkaita
seurauksia.
En minä ihmettele, että joku repii pelihousunsa, jos hänelle
pyhää asiaa loukataan. Eikö siinä ole jo aiheet vähissä, jos pilapiirtäjän on
kuvattava koirana sellaista hahmoa, minkä tietää olevan miljoonille yhtä tärkeä
kuin jokapäiväinen leipä. Jos joku sanoisi minulle läheistä ihmistä eläimeksi,
ensimmäinen reaktioni olisi, että täältä pesee.
Joskus on käynyt kuulkaa niinkin, että huippuälykäs ja asioista
perillä oleva kirjailija on suututtanut fanaatikot. Siitäkös on soppa syntynyt.
Jos nimittäin suututtaa fanaatikon, on tilanne aivan sama, jos kulmilla menee
soittamaan suutaan jantterille, jonka sokerit ovat alhaalla, promillet ylhäällä
ja joka muutenkin kärsii impulssikontrollin puutteesta. Kyllä siinä infra on
lujilla, kun poliisi tulee, ambulanssi menee, kirurgia herätellään, leikkaussalia
laitetaan ja omaisia kriisihoidetaan. — Ja kaikki olisi vältetty, jos yksi turpavärkki
olisi säästänyt sananvapauttaan tositarpeeseen.
Olen aina uskonut taiteeseen, erityisesti siihen, että se kulkee
kehityksen etunenässä. Paitsi että taide on tarpeellinen vahingollisten yllykkeiden
kanavoimisjärjestelmä (olisipa Hitlerkin päässyt sinne taidekouluunsa…), taide kulkee
monesti aukomassa uusia uria. Tulee esiin asioita, joita ei ole tohdittu ottaa
puheeksi tai edes ajatella. Tabuja käsittelevä taide parhaimmillaan toimii
suurena kulttuurisena puhdistajana ja kyseenalaistajana seksuaalista
ahdistuneisuutta, hyväksikäyttöä, ihmisryhmien sortamista ja kulttuurisia
luutumia vastaan. Tällainen toiminta on lähtenyt aina rohkeiden yksilöiden voimasta.
Välillä tarvitaan myös provokatiivista Tom of Finlandia, mutta ei hänkään
mennyt kokeilemaan onneaan totalitaariseen maahan. Provokaatiota en silti aina jaksa,
jos meitä kiusataan tyyliin ”Olettepa tekopyhiä, jos kissantappovideota tai
sonnanviskelyä kauhistelette, vaikka maailmassa tapahtuu kaiken aikaa oikeasti
kauheita”.
Mutta taide osaa ottaa myös kolonialistisen pahan muodon, kun se
hyökkää ihmisten pyhimmälle alueelle eli mielenrauhan kimppuun. Ristiretki
suunnataan keskiluokkaa ja muita halveksuttavia kansanryhmiä vastaan. Sen
sijaan, että taiteilijat paljastaisivat oman takapuolensa ja karnevalisoisivat
omaa tosikkomaisuuttaan, he yrittävät pakottaa tähän uhrinsa.
Matti Mäkelä julkaisi hiljakkoin pätevän teoksen Tämä ei ole taidetta. Menemättä
tarkemmin kirjan kiinnostaviin detaljeihin, kiinnitän huomiota teoksen nimeen:
se on taidefilosofian kannalta mielenkiintoinen ja paljastava, sillä se niin
sanoakseni implikoi oletuksen, että jos jokin on taidetta, se ansaitsee poikkeuksetta
kunnioittavan kohtelun. Taideluomuksen eettistä oikeutusta ei siis voida
kyseenalaistaa, vaikka se käyttäisi psyko-sosiaalisia voimakeinoja, olisi rivo
ja ihmisten tunteita loukkaava tai sen tekemisessä olisi käytetty lainvastaisia
keinoja. Ainakin taiteen- ja kulttuurintutkimus lähtee aina taiteen
autonomisuuden ja sen integriteetin eli koskemattomuuden kannalta. Lähes
kaikkia muita ihmisten tekoja — poliittisia, tieteellisiä, taloudellisia, uskonnollisia,
urheiluun ja huvielämään kuuluvia — voidaan arvottaa yhteiskunnallisten sääntöjen,
hyvien tapojen, etiikan ja tietenkin juridiikan kannalta mutta ei taidetta eikä
aina myöskään kulttuurista provokaatiota. Taideteosta on totuttu tarkastelemaan
vain älyllisellä ja esteettisellä (ei siis eettisellä) tasolla.
Sanottakoon Mäkelän laadukkaasta tutkimuksesta sen verran, että
siinä on tarkasteltu myös taiteen vastaanoton reaktioita. Mutta vaikka kuinka taiteen
tarkastelu ja tutkimus ottaisi huomioon vastaanottajan reaktiot, on muodikkaasti
sanottuna ”tulokulma” aina taiteesta päin eli myötätunto on lopulta taiteen
puolelle. Olisi aika mahdotonta, että taiteilija menisi itseensä tai
taiteentutkimus tai taidekritiikki tätä vaatisi. Eikö jo ajatuksen esittäminen
tunnu naiivilta? (Toki ”ymmärtämätön” kansanosa voi vastustaa esimerkiksi
oudoksi kokemaansa julkista teosta mutta se on toinen asia.) Jos taideteos saa
ihmiset tolaltaan, silloin taide on vain tehnyt tehtävänsä eli taiteilijan kutsumus
on oikeastaan päinvastainen kuin psykoterapian, uskonnollisen rippikäytännön,
kriisityön tai muun inhimillisen lohdutuksen puolella. Taiteen pyrkimys on usein
juuri aiheuttaa kriisejä.
Raskaista aiheista pitää kirjoittaa ja tehdä taidetta, mutta voi
sitä joka sen joutuu tekemään. Hänen osansa on harvoin viattoman välittäjän
osa. Onnistunut teos nostaa aina tekijänsä kunniaan. Mikä kunnia on kirjoittaa ”jatkosodan
komea monumentti”, miten jaloa on saada yleisö eläytymään hyväksikäytetyn, sorretun
tai sairauden kuluttaman ihmisen kärsimyksiin. Tässä tulee esille estetiikan
riistävä luonne: niin tekijät kuin lukijatkin ovat aina hurmioituneet Jeesuksesta,
joka roikkuu saastassaan ristillä tai taidenautintoa on saatu ”hiton hyvästä kuvauksesta”,
joka on rakennettu toisten kärsimyksistä. Tekijän kunniaan olisi kohtuullista sekoittua
myös kauhistus siitä, mitä on saatu aikaan muitten ihmisten kärsimyksistä, ja
yleisön soisi hetken viivähtävän taidenautintoonsa liittyvässä syyllisyydessä.
Näen silmissäni valokuvanäyttelyn, johon on ripustettu
vastaansanomattoman taidokkaita, riipaisevan tosia kansanihmisten kasvokuvia,
hampaattomia, uurteisia, sairauden leimaamia, elämän kovertamia kasvoja. Ehkä
ihmisparat eivät kuitenkaan olisi olleet tällaisen julkisuuden perään...
Mieleeni muistuu kuulemani ihastus samoista kansanihmisistä:
— Ihania, kärsineitä ihmisiä.
