Kerettiläinen tv-katsoja: ONKO GAME OF THRONES SITTENKIN VAIN TYLSÄ SARJA?

Tunnustan, että olen yrittänyt - mutta en saa iloani Game of Thronesista.

"Kaikkien aikojen tv-sarjan" komeat puitteet ovat periaatteellisella tavalla kuin vanhoissa historiallisissa jenkkileffoissa, joissa kalliita lavastuksia piti hyödyntää mahdollisimman pitkään ja joissa henkilöt jaarittelivat loputtomasti saman rekvisiitan keskellä.

Entä kerronta. Eikö teistä koskaan tunnu siltä, että Game of Thronesin draamallinen tarinointi on laimeaa ja ohjaus junnaavaa? Ja käänteet usein arvattavissa.

Sarjan kuuluisa "raakuus" ei liioin virkistä kerrontaa; myöskään se ei juuri säväytä, että keskeisiä henkilöitä kuolee kesken sarjan. Joku voisi pitää sitä epätoivoisena tapana lisätä mielenkiintoa. Oikeastaan niin sanotussa seikkailuajassa liikkuvassa tarinassa kuuluisi pitää kiinni keskeisestä periaatteesta: pitää olla sankari eikä sankaria tapeta. Mitä siitä olisi tullut, jos Tarzan olisi kesken äääelokuvan mennyt liaaninsa kanssa pää edellä kivikkoon?

Joku tylsimys voisi sanoa, ettei Game of Thronesin henkilöhahmoissa ole muuta kuin vikoja. Näyttelijätyö onkin aika teatraalista. Esitettävä henkilö ei tule esiin näyttelijästä intiimillä tavalla ja näyttelijät huseeraavat kuin suurellakin lavalla, mikä on kaukana elokuvailmaisun ihanteista. Henkilöohjaus on kauttaaltaan keskinkertaista eikä yksikään näyttelijä nouse jännitteellään kinnostavaksi. Alkupuolella ovat kai keskeishenkilöitä Sean Beanin esittämä Stark ja se vaalea pikkunainen. Halvaantuneen pikkupojan veljestä ei saa otetta ollenkaan.

Sarjan tekijöiden tarkoituksena kai on, että tarina vilisee karismaattisia henkilöitä. Vikana on vain se, ettei yhtään karismaattista henkilöä ole. Stark on väsähtäneen oloinen, huononterveeltä vaikuttava entinen soturi, kuningas löysä vellihousu, jonka mahakaan ei naurata niin kuin on tarkoitus. Isä Mitrokin esittäisi häntä pelottavammin. Myös kuninkaan alkoholismi jää pelkän viinin lutkuttelun asteelle eikä se nouse traagiseksi motiiviksi. Samoin "pelottava" sisäpiirihuumori kuninkaan ja esimerkiksi Starkin välillä on tylsää.

Vaalean tytön naimamiehen, sen korstomaisen villi-ihmisen, joka ratsastaa kuin vähäjärkinen säässä kuin säässä palkeet ja olkavarret hassusti pullistellen, kuuluisi edustaa erityistä myyttistä voimaa, mutta kaikki jää silmien "mystiseksi" siristelyksi.

Kuulemma Game of the Thrones paranee aikaa myöten. Kiirettä pitää. Olen nimittäin katsonut vasta puoli tusinaa jaksoa eikä HBO:n ilmaiskuukausi loputtomiin kestä.

MIELUITEN ELÄISIN PARATIISISSA

Perimmäinen kysymys: Mitä elämä on?
Perimmäinen vastaus: Se on vaivaa ja vastusta.

Jos et usko, että elämä on monin tavoin vaikea juttu, otetaan arkinen  esimerkki: Kun tulet kotiin ja jos avaimia on enemmän kuin yksi, harvoin oikea sattuu nipusta sormien väliin. Ja harvoin avain napsahtaa ensi yrittämällä lukkoon; ja lukkokin voi temppuilla vaikkapa voitelun puutteessa. Tai koko ovi voi jumittaa. Sitä pitää tempaista aukaistaessa tai sitä pitää punnertaa suljettaessa koska turpeat tiivisteet.

On myös helppo kuvitella, kuinka paljon kiusoja on tavallisella kauppareissulla autoiluineen, hyödykkeiden hyllystä etsimisineen ja kassoilla asioimisineen. Entä kuinka monta temppua tarvitaan vielä kotona: kengät jalasta, takki henkariin (joka lipsahtelee kynsistä), ostokset oikeille paikoilleen ja kaikkea sellaista. Vasta sitten  voi rojahtaa sohvalle tavoittelemaan olemisen flow'ta (joka on elämisen perimmäinen tarkoitus), kunhan ensin kaukosäädin tai muu ikävä esine on kaivettu takapuolen alta istumista haittaamasta.

Onko näkemykseni kolho ja ikävää jaaritusta täynnä? Onhan se, mutta on vaikea muuten havainnollistaa sitä, kuinka sankarillisia olemme, kun siedämme riesoja toisensa perään panematta niitä edes merkille. Olemme niin tottuneet maailmaan, joka ei todellakaan ole paras mahdollinen maailma - saati paratiisi.

Entä sitten kaikki ilon aiheet, esimerkiksi harrastukset. Rauhallinen kalastelu hiljaisella järvellä tai talvinen hiihtely hankia pitkin. No, jos rehellisiä ollaan, veneen kolisteleva soutaminen tai perämoottorin käynnistely ja pärinä, virvelin riivintä laitoja vasten, uistinlaatikon tonkiminen, vieheitten nöpöstely siiman päähän, hankalat heittoasennot, koukkujen repiminen kärsivän luontokappaleen kivuliaista leukaperistä...

Tai se hiihto: kun on ensin kalistellut sukset varastosta, nostanut hiihtimet seinää vasten ja alkanut voidella yhden pohjaa, toinen suksista alkaa rämisevän kaatumisen pitkin seinustaa. Hiihtolenkki koostuu sekin monesta epämukavasta vaiheesta.

Ihminen kuitenkin sublimoi kärsimyksensä ja käyttelee mielellään mahtipontisia slogaaneja elämänuskonsa vahvistamiseksi. Yksi tällainen on "vaikeuksien kautta voittoon", jonka avulla sinnittelivät jo muinaiset roomalaiset, kun heissä ei ollut päättäväisyyttä loikata miekkaansa.

Vaikka jotkut luulevat vielä näinä valistuneina aikoina, että vastukset jalostavat, minä tiedän, että on ihanaa, kun asiat hoituvat kuin tyhjää vain. Muistattehan Aatamin ja Eevan? Paratiisissa asiat olivat oikealla mallilla. Toinen juttu on sitten, että he menivät pilaamaan asiansa ja kielteinen turvapaikkapäätös tuli että kopsahti.

Alkoi ihmisen loputon harhailu kärsimysten laaksossa, mitä paskanpuhujat nimittävät Suureksi Seikkailuksi.

Aatamista ja Eevasta sikisi diplomi-insinöörejä ja diplomikielenkääntäjiä, jotka rupesivat rakentamaan uudestaan Kadotettua paratiisia, jossa ikuisesti terveinä loikoillaan kotisohvalla  ja katsellaan ikuisesti hyviä televisio-ohjelmia.

Ei ole ihme, että myyttisten tarinoitten tiedemiehet ja vaivojen parantajat, kuten Goethen Faust, lopullisesti kyrsiytyivät ikuisesti auki oleviin probleemoihin ja maailman mahdottomuuteen ja ottivat yhteyttä pimeisiin voimiin.

Tietenkin on tragikoomista, että he hakevat apua itse Belsebubilta päästäkseen paratiisiin - ja suorinta tietä kielletyn hedelmän kimppuun.