Harrastukset ovat elämän suola. Eläköön!
Mutta on joitakin aloja, joiden harrastamisen tulisi olla luvanvaraista. Otan esimerkiksi kuvataiteen.
Olen joskus maalannut tauluja, ja ne ovat jääneet lapsuudenkotini riesaksi. Aina kun pistäydyn iäkkään isäni luona, hämmästyn, kuinka vanha veteraani on säilyttänyt toivorikkautensa ja intohimoisen suhtautumisen elämänilmiöihin, vaikka joutuu kaiket päivät katselemaan omakotitalonsa seinillä irvisteleviä nuoruudensyntejäni. Jotenkin kumpikaan ei viitsi ottaa puheeksi taulujen tarpeellisuutta.
Kun kierrän kirpputoreilla, on masokistinen kokemus yrittää löytää seiniltä kuvaa, joka ei herätä sääliä. Kun harrastaja on päästänyt käsistään tekeleen, se jää elämään ikuisiksi ajoiksi zombiena, jonka hävittäminen on mahdotonta toisin kuin kauhuelokuvissa esitetään.
Harrastajista ovat erikseen käsistään kätevät opettajat, jotka sorvaavat erikoisella tekniikalla kuvia ja sen erikoisuuden vuoksi luulevat niitä taiteeksi. Eräs oikea taiteilija sanoi, että voisi tehdä vaikka muotokuvia tulitikuista mutta eivät tulitikut tekisi niistä taidetta.
Mutta onhan niitä taitaviakin harrastajia! huudahtaa joku. On kyllä, ja se vasta onkin kiusallista, kun työt keikkuvat taiteen ja harrasteen rajalla kellahtamatta koskaan taiteen puolelle. Sitten harrastaja suree, miksei hänen töitään osteta julkisiin tiloihin (joskus tällainenkin kömmähdys on sattunut). Ja onko se kateutta, kun häntä ei kelpuuteta taiteilijamatrikkeliin, harrastaja murehtii. Näin harraste kääntyy tekijäänsä vastaan eli tuottaa surua ilon sijaan.
(Erillään on pidettävä itse oppineet luonnonlahjakkuudet, joiden osaaminen on luojan huomenlahja. Heidän ei pidäkään riskeerata lahjojaan hakeutumalla virallisiin opetusateljeihin. Myös niin sanotut Ite-taiteilijat ovat oma kunnioitettava joukkonsa, joka on rinnastettavissa enstisaikojen kansanmuusikoihin.)
Joillakin aloilla voidaan kuitenkin harrastaa suhteellisin vähin sosiaalisin vaurioin. Harrastajateatterista, -konsertista, -urheilutapahtumasta tai karaokeillasta palaava katsoja tai kuuntelija saattaa korkeintaan ajaa kotimatkan vaarallisen lujaa saadakseen mielensä takaisin, mutta kotona on olo jo tyyntynyt eikä matkasta ole jäänyt mitään seinälle tai hyllylle nostettavaa painajaista.
Mutta saahan jokainen harrastaa mitä haluaa! taas joku parahtaa. Tietenkin saa, ja kantaahan jokainen harrastajataiteilija suurimman osan häpeästään yksin aivan samoin kuin ikämieskisojen veteraani tuupertuu aivan itse vähän vain hieltä haiskahtaen metsän siimekseen viemättä kenenkään mielenrauhaa.
Sovittamaton vääryys on kuitenkin se, miksi harrastuskulttuuri leimaa tietyt elämänalat niin mitättömiksi, että niitä voi harrastella kuka tahansa. Eivätkö taiteet, urheilu ja kansalaisopiston opetustoimi ansaitsisi saman kunnioituksen kuin varsinaisetkin elämänalat, esimerkiksi siltojen rakentaminen? Sopii tehdä käytännön koe (erotuksena ajatuskokeesta) ja mennä tekniseen toimistoon ilmoittamaan, että minä voin huttaroida sen Pajuluoman sillan, tehkää te pojat muuta.
Mutta oli miten oli, niin sitkeästi roikkuvat edelleen tauluni isäni talossa ja toiset kirpparin seinällä. Odottavat kuin pinkka Juhlapöydän konvehteja joulun jälkeen, että jos jonnekin, vaikka tuliaisina...
