Opastavia lauseita nykysuomen puhujalle – Eli näitä ilman et selviä

Jos sinua joskus haastatellaan, aloita jokainen vastauksesi no-sanalla. 

Älä käytä minä-pronominia, jos voit sen korvata pronominilla itse: "Itselleni tuli mieleen", "Itseäni on askarruttanut", ehkä jopa "Itseni mielestä". 

Älä käytä vanhanaikaista nollapersoonaa, esimerkiksi: "Jos kärsii keliakiasta, ravintolasta saa kyllä gluteenitonta ruokaa." Sano sen sijaan: "Jos sä kärsit keliakiasta, niin sä saat kyllä ravintolasta gluteenitonta ruokaa."  

Teitittelyä ei enää pidetä luontevana. Asiaan kuuluu, että tiskin takana oleva teini kysyy vanhukselta: "Mitäs sä otat?" 

Muista, että omistusliitteiden käyttö (esim. tavarani, tavarasi) on vanhanaikaisen kouluopetuksen peruja. Sano siis salkkarisuomella: "Ota sun tavarat." 

Puhekumppanin repliikkiin ei vastata enää vanhanaikaisilla tavoilla kuten "Vai niin", "Ihanko totta?" tai ”Johan nyt”, vaan aina supisuomalaisesti "Okeei" painottamalla jälkimmäistä tavua, kuin oltaisiin syvällisenkin havainnon äärellä.

Nykysuomessa ei ole tapana käyttää vaihtelevia tai täsmällisiä adjektiiveja tai adverbeja kuten herkullinen, oivallinen, jättiläismäinen, virtuoosimainen, tavattomasti tai riipaisevasti, koska adverbit tosi ja todella virtaviivaistavat kieltä. Sanotaan siis: tosi hyvää, todella suuri, tosi paljon, kolahti todella. Jos halutaan poiketa kaavasta, sopii käyttää myös sanoja mahtava tai mahtavasti. 

Samoin esimerkiksi sanat tavoin, lailla, kuin, kuten tai suunnilleen ovat turhanaikaisia; ne kierretään tyyliin-adverbin avulla seuraavasti: "Naapurissa metelöitiin tyyliin hullut kotona" tai "Kello oli tyyliin neljä". 

Meinata-verbi korvaa kätevästi sellaiset kammotukset kuin aikoa, tarkoittaa tai olla vähällä.

Nykysuomeen kuuluu nykyään myös määräinen substantiivin artikkeli tyyliin [!] "Kun siinä jokapäiväisessä elämässä sä tarviit aina sitä kieltä, ei sitä kielellistä taitoa ole sulla koskaan liikaa. Jos sä haluut parantaa niitä suullisia valmiuksia, sä voit reenata [!] vaikka siellä kotona."

Tietyt sanat ovat uusi musta tai 2.0. Niitä syntyy kuin television ruokaohjelmia, joten seuraava luettelo on vain esimerkin vuoksi. Nykyään ei sanota, että jotakin osui kohdalle tai jokin on sattumanvaraista, sillä nykyään on vain hasardi-ilmiöitä. Lauluissa ei ole sanoja vaan lyriikat, joskin akateemiseen runoanalyysiin ei vieläkään voi tarttua tällä moodilla. Samaa muotia on huudi: jengi voi liikkua tietyillä huudeilla. Tällaisten seikkojen omaksuminen ei voi olla kenellekään hankalaa tai vaikeaa, korkeintaan ne sisältävät haasteita tai ovat haastavia tai ovat haasteellisia. Ei sitten myöskään sanota, että on jostakin asiasta eri mieltä, vaan on sanottava, ettei osta asiaa. Ja jos kysymys on pohdinnan arvoinen, siitä otetaan koppi. Epäselvää asiaa ei pyydetä selittämään vaan avaamaan vähän. Lisättäköön vielä, että pelaajalla - tai "pelurilla" - ei ole enää voitontahtoa, vaan hän on aina nälkäinen. 

Nykyään kielenkäytössä pyritään ensi sijassa raikkauteen: Jossakin vaiheessa myyntipuhetta kuuluu hihkaista: "Mutta hei, mä teen sulle seuraavan tarjouksen..." Tämä sanotaan tuosta vaan eikä noin vain eikä muitta mutkitta kuten joskus sanottiin. Johonkin väliin kuuluu myös livauttaa totta kai -sanapari. Se ei tule lauseen alkuun kuten paremmin sopisi, vaan tyyliin [!]: "Markkinoilla oli tarjolla totta kai myös tuoretta kalaa.” Ja koska kielilautakunnan pyhä synodi hyväksyi pari vuotta sitten alkaa tekemään -rektion sukupuolineutraalin liiton äidinkielenopettajien kiristellessä tekohampaitaan, kiittämättömät rienaajat kaivoivat esiin vanhan perversion eli aloittaa tekemään -rakenteen, joka sentään todetaan iljetykseksi kielenhuollon kaikessa kaanonissa.  (Jos lukijaparka putosit nyt kärryiltä, älä huoli, äikänopesi on vain aikoinaan  uupunut tämän asian paukuttamisessa.) – Lisättäköön tähän nyt vielä (mistä tulikaan mieleen), että muodikas kielenkäyttäjä muistaa suosia vielä rakennetyyppiä ”en ymmärtänyt melkein mitään" sen sijaan että sanoisi  juuri mitään tai oikein mitään, kuten isämme isät ja isämme niin ovat aina sanoneet. Näin muotitietoinen ei matkusta jälkijunassa.

Entä virkistävät ja ikituoreet kielikuvat? Kun jokin on helppoa, sanotaan, ettei se ole rakettitiedettä. Kun jokin taas on vaikeaa, se ei mene kuin Strömsössä. Lisättäköön vielä, että ennen jotakin asiaa tarkasteltiin laajasti tai kokonaisvaltaisesti, mutta nyt se näyttäytyy laajassa kuvassa. On myös syytä luopua viimeinkin sanoista lopulta tai lopultakin, jotka kuuluu korvata yhdyssanalla loppupeleissä.

Jos tämän kaiken oppii ja pääsee työhön radion läpänheittokanavalle, kuuluu hokea vittua tai ei helvettiä ja (jos seksismi tässä sallitaan niin) mieluiten heleällä naisenäänellä. Hoilataan myös tisseistä, munasta tai juurevin sanoin vatsan toiminnoista. Hiljakkoin juontajat ilottelivat synnytyssalisattumuksella: Kätilö oli kuulemma juonut liian vahvaa kahvia ja rientänyt kesken synnytyksen toilettiin. Tästä repesi studiossa huutonauru: "Pitäähän kätilönkin päästä paskalle!"  – Tähän silti todettakoon, että kyllä häveliäisyyttäkin esiintyy: missään nimessä ei sovi käyttää enää panna-verbiä, kun on olemassa hävykkäät  laittaa- ja pistää-verbit.

Onneksi suomen kielen käyttö on kaiken kaikkiaan vähenemään päin ja joillakin aloilla englannista on tullut yksinomainen kieli. Eikö olisikin hullua, jos vaikka elokuvalla olisi vielä nykyään suomenkielinen nimi!

Mutta ei mitään, näillä mennään.

Lehtolat, Hazardit ja kaikki me, joilla on mielipide

Mielipide on terveen mielen merkki. 
Kannanotto on rohkeuden merkki. 
Vastenmielisen totuuden esittäminen on sananvapauden merkki. 

Vaan enpä tiedä... 


Missä esitetään enemmän mielipiteitä kuin juopporingissä, jossa kaikki puhuvat eikä kukaan kuuntele? Eikä tavallisen ihmisen paasaus niin paljon poikkea juoppojen jorinasta. Ihmiset rakastavat tottumuksiaan, ennakkoluulojaan, tyhmyyksiään ja mielipiteitään. Muuan Clint Eastwoodin elokuvahahmo toteaa, että mielipide on kuin peräreikä: jokaisella on jonkinlainen. 

Mielipiteiden sekamelskasta kasvavat sitten ryhdikkäät periaatteet ja ideologiat, joilla ahdistetaan jälkeläisiä ja joiden seurauksia selvitellään käräjätuvissa ja sotatantereilla.

Mielipiteet ja periaatteet kuuluvat siis niihin ihmiskunnan moninaisiin vapauksiin, joiden pitäisi olla luvanvaraisia. Sananvapaus kun sopii vain yksilöillle, jotka osaavat dialogia. Eli jotka käyttävät puhumiseen vain viidesosan siitä ajasta, minkä kuuntelevat. Suurta osaa ihmisistä  vaivaa sellainen itsekeskeisyys, että he suorastaan riemastuvat päästessään väittelemään  eivät siksi että oppisivat jotakin - vaan siksi että saisivat teilata puhekumppaninsa.


Oma lukunsa ovat vastaansanojat, joille ei oikein päivää uskalla sanoa. Tähän joukkoon kuuluvat myös valistajat, joiden kanssa niin ikään on oltava kieli keskellä suuta. He pitävät vähästäkin merkistä luennon. Sanopa tällaiselle, että sinulla on vähän nuhaa, niin kohta kävelet yrttikaupasta ryytipussi kourassa.


Eikä riitä että päälle käydään vain yksityiselämässä, vaan sananvapaudesta nauttivia on myös mediamaailmassa. Surullisimmat tapaukset ovat huonosti käyttäytyviä ja henkilöön käyviä töykimyksiä. Ja he oikeuttavat tekonsa sillä, että ovat älykkäitä. (Ovathan sarjamurhaajatkin.) Lisäksi he muistuttavat, että totuus on vastenmielinen; tällä he yrittävät peittää sen, että itse ovat vastenmielisiä. 


Vaikka paljastun nyt itse vastenmieliseksi, nimeän kolme julkisuuden henkilöä, jotka ovat tylyjä sydämensä kyllyydestä. Jääköön Mattiesko Hytönen pelkän maininnan varaan, sillä hän on tainnut jo laskea levolle herjaajan työstään, mutta Jyrki Lehtola se jatkaa ja tuo Kaarina Hazard. Lehtolan kutsumus ei tarvitse muuta esimerkkiä kuin sen, mitä hän sanoo toimittamassaan Miehen kirjassa: "Se että Mikko Alataloa on pilkattu jo liikaa, ei ole riittävä syy olla pilkkaamatta Mikko Alataloa lisää." - Eli inho oikeuttaa ja vitsikkyys pyhittää kaikki keinot.


Julkisuudessa jo puhki jauhetussa Image-lehden tekstissä Kaarina Hazard analysoi television The Office -sarjaa. Formaatin suomiversioon on kuulemma valittu esittämään mänttipäistä konttoripäällikköä Sami Hedberg. Huulipunaansa maiskauttaen Hazard reagoi sukkelasti: "Hedberg on se vaaraton, pullea poika, ylikasvanut pikkuveli, joka häissä sahtipäissään lyö reisiinsä ja hokee Otetaans taas! ja jota ei kenenkään tarvitse pelätä eikä haluta." 


Tarkoittaako Hazard oikein nimitellä Hedbergiä vai onko "pullea ja haluja herättämätön poika" arvio vain Hedbergin tulevasta roolihahmosta, jonka laatua Hazard ennakoi, ennen kuin koko ohjelmaa on päästy tekemään? Juuri tästä lienee riidelty julkisuudessakin. Vaan miksi osaavana stilistinä tunnettu Hazard ei ole valinnut nöyrästi sellaista ilmaisutapaa, josta ei olisi tullut ilmeisiä väärinymmärryksiä eikä yleisö tai itse Hedberg olisi pahoittanut mieltään? Vai onko Hazard ymmärtänyt nöyryyden hyveen täysin väärin? Tosin Hedberg tuskin on asiasta itse pultannut - tai miessuku laajemminkaan menettänyt  toivorikkauttaan, vaikka Hazard yrittää kiteyttää kaiken tyhmyyden rumaan sanaan "jätkäkööri". Mieskirjoittaja tuskin alentuisi sellaiseen trumpismiin kuin "naislauma" tai muuta sellaista. Koska ei kuulu sivistykseen.


Ikävien leimojen sijasta Hazard olisi voinut luonnehtia Hedbergiä sanomalla vain, ettei Hedbergin hahmo oikein sovi epämiellyttävän konttoriesimiehen rooliin. Hazard kyllä tietää kirjoittajan ensimmäisen ohjeen, ettei pidä selittää kaikkea puhki vaan on luotettava lukijan ymmärrykseen. Eli tässä tapauksessa Hazard voisi luottaa siihen, että lukija kyllä osaa palauttaa mieleensä Hedbergin joviaalin hahmon.


Mutta onko niin, että Hazard ja hänen sukulaissielunsa ovat vain niin hurmaantuneita skribentin taidostaan, että sananvapauden varjolla alentuvat kirjalliseen kiusaamiseen ja väkivaltaan. Jos näin on, vanha kansa puhuisi haista paska -ihmisistä ja nykyihminen silkasta vittumaisuudesta.  

Niin, ja palatakseni puheena olleeseen TV-sarjaan. Mikä se Office taas olikaan?