NOLOA OLLA USKIS

Olen sillä tavalla syntymässä säikähtänyt, etten ole päässyt uskonnosta koskaan eroon. Kirkkovirsien veisaamisesta en sinänsä perusta, on se niin kummallista ponnistelua vaativa meditaation muoto. Mutta en voi sille mitään, että heränneitten körttivirret, ne saavat mieleni hyväksi: kuin ajaisi vaatimattomalla mutta varmatoimisella autolla huonossa säässä.

Olen varsinkin nuorena hävennyt uskiksen osaa, mutta myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että uskonnon häpeileminen on eräänlaista itsekorostusta. Tässä hengellisen häpeän maassa uskonnollinen kiemurtelu on aika tyypillistä. Jos suomalaiselta kysytään suhdetta uskontoon, usein kuulee sumeaa sammallusta siitä, ettei tässä mitään uskovaisia olla mutta että "joku korkeampi voima täytyy olla". Ennen tätä korkeampaa voimaa sanottiin Jumalaksi. 

Suomalaiset muusikot kiertävät hekin uskonnollisuutta kuin kuumaa puuroa (käyttääkseni tuoretta vertauskuvaa). Lyriikoihin lipsahtelee hengellisyyden sävyjä ja toimittajien välityksellä lukijalle vihjaillaan uskonnollisesta etsinnästä, mutta vain vihjaillaan. – Toinen asia ovat taas Klimenkot, Jiput ja Merilät, heitä kohdellaan uskonnollisina maskotteina.

 Amerikkalaiselle ei ole ongelma heittää juttua Jumalasta ja toivottaa yleisölle God blessiä. Suomalaiselle tällaiset jeesustelut olisivat mielenhäiriön oire. Kuitenkaan hengellisyys ei ole sen kummallisempi tai hävettävämpi asia kuin rakkaus, josta artistimme hoilaavat kurkku suorana. Luonnontieteellisessä mielessä rakastuneisuuden ja uskonnollisen fiiliksen tunnetta ohjaa samanlainen aivokemia.

Kokemukseni kosmopoliittisessa mielessä on vaatimaton, mutta jos vertaan suomalaiskansallista varautuneisuutta uskonnon suhteen muslimien arkisiin uskonilmauksiin, olen havaitsevinani eron. Esimerkiksi ystäväni, joka on egyptiläissyntyinen muslimi ja joka kuuluu Seinäjoen torin pieneen kahvijengiimme, viittailee arkisissa keskusteluissa uskontoon niin mutkattomasti ja itsestään selvästi, ettei meidän muiden kavereitten tarvitse vilkuilla ympärillemme, kuuleeko joku, että seurassamme on hihhuli.  

Esimerkiksi paaston eli ramadanin aikana, joka sattuu kesäkuumalle, muslimimme kilvoittelee ilman vettä, ilman kahvia, ilman ruokaa mutta silmin nähden ilman kärsimystä ja kärsimättömyyttä. Mutta me muut elämme niin kuin ennenkin. Joskus kun on torimansikoita pöydässä, muslimiystävämme naureskelee: "Kyllä Jumala syöttää teille vielä pahoja marjoja.”

Suomalaisessa kulttuurissa harvoin kuulee oikein ilmikielisesti uskisten parjaavan uskonnottomia, mutta jostakin syystä uskonnottomat syyllistyvät aika usein eräänlaiseen uskonvainoon. Luullakseni tällainen uskonvapauden loukkaaminen johtuu ikiaikaisesta uskonnon taakasta, joka ei ole itse uskonnon syy vaan kovasydämisten ja yksisilmäisten uskonnon tulkitsijoiden ja uskonnollisten vallankäyttäjien syytä. Eikä ilmiö ole yksin kristinuskon rasite. Se on riivannut muitakin uskontoja historian saatossa: opista on väännetty sen irvikuva tekemällä siitä vallankäytön väline. Sillä on hallittu mieliä: herätetty toisaalta kieroutuneita toiveita ja toisaalta hirvittäviä pelkoja. Epäterveet ilmiöt ovat tehneet siitä valtiollisen, jopa globaalin, ja myös klaanien, sukujen ja perheiden sisäisen terrorin välineen.

Tällaisella pahuudella ja sydämettömyydellä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi kristinuskon rakkaudellisen ytimen kanssa. Tämän, ja nimenomaan tämän takia niin monet uskonnottomat inhoavat uskontoja, erityisesti sitä, mikä vaikuttaa heidän lähipiirissään.  Eihän politiikkakaan ole paha asia, ellei siitä tehdä sellaista. Jos poliittisessa toiminnassa ei ole riittävästi moraalia ja pyrkimystä yhteiseen hyvään, ihmiset kyllä lyövät toisensa ennen pitkää hengiltä. Siis ihmisen pimeistä puolista on kyse eikä itse uskonnosta tai politiikasta.

Uskonto on parhaimmillaan lohdullista hengen humalaa, yhteisöllisyyttä sekä hyvyyden oppia; sen osana on tehdä sietämätön siedettäväksi ja sydämetön vähemmän sydämettömäksi. Mutta kun tulisielut polttavat uskon pohjaan, siitä tulee kitkerää ja tukehduttavaa. Esiintyy myös laajalti piilofundamentalismia, joka on näennäisen lempeää, mutta joka sitoo ihmisen epävarmuuteen ja tuomiosäikkyyn.

Moni uskonnotonkin hakee "ylimaallista" olotilaa vaikka kemiallisin keinoin: jo pullo keskiolutta vastaa yhtä suvivirren säkeistöä, joskaan hyväkään krapula ei korvaa synninpäästön terapeuttista vaikutusta.