Sanotaan, että ihmisen elämä on kovin lyhyt, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Keskimääräinen ihmiselämä on päinvastoin mittava ajallinen vaellus. Oikukas ajantajumme vain saa meidät uskomaan toisin.
Vaikka laadullisesti elämässä on kaikenlaista puutetta, niin mittaa siitä ei puutu. Elämän pituuden ja elämän laadullisen vajavaisuuden kiteyttää kirkkaasti Gösta Sundqvist laulaessaan, kuinka "elämä on pitkä puutelista". Hector puolestaan näkee yksilön kosmisen pitkän matkan tarkoituksena päätyä Suuren Arvoituksen ratkaisuun:
Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie -
Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää
Pitkän pitkä tie...
Miksi sitten kuvittelemme, että elämämme olisi vain yksi hujaus historian saatossa? Vastaus on yksinkertainen: muistimme huiputtaa meitä.
Muisti on nimittäin sellainen mekanismi, että se säilyttää mielessämme vain tietyt kronotoopit eli ajan ja paikan solmukohdat. Se ettemme edes tiedä, miten monumentaalisen elämän olemme jokainen eläneet, vertautuu siihen, miten ymmärrämme unennäkömme runsauden. Unistamme emme muista kuin aivan viimeisimmät, jos niitäkään, ja kaukaisemmista unistamme on mielessämme vain epämääräisiä draamaattisia muistoja. Kuitenkin ihminen, joka elää 80-vuotiaaksi - mikä ikä ei ole enää harvinainen - ehtii elämänsä aikana seikkailla 150 000 unessa.
Muisti manipuloi elämäntapahtumiemme mahtavaa materiaalia elokuvaleikkaajan tavoin. Se mitä muistamme elämästämme, on siis vain editoitu, valikoitujen katkelmien kooste. Tätä havainnollistaa mestariohjaaja Alfred Hitchcockin määritelmä elokuvasta: se on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.
Elokuvan havainnollisuus ajan pitkän historian paljastajana näkyy silloinkin, kun katsomme parin kolmen tunnin elokuvan. Käytämme katsomiseen elämästämme pikkuruisen osan, mutta elokuvan ihmiset saattavat elää huikaisevan pitkiä ajanjaksoja, joista meille on vilautettu vain osia.
Niin sanottu yhdenpäivän romaani havainnollistaa sekin oivallisesti ajan ylenpalttista tarjontaa: James Joycen romaanijärkäle Odysseus ja Volter Kilven Alastalon salissa tarjoavat yhdeltä päivältä sellaisen määrän ihmisen sisäisiä ja sosiaalisia kokemuksia sekä havainnollistettua aikaa, että harva jaksaa lukea romaaneja kannesta kanteen.
Kevyemmällä otteella yhden päivän jaksoa kuvaa esimerkiksi Mikko Rimminen Pussikaljaromaanissa, jonka velikultien elämän seikkailuaika on näennäisen arkista. Yhden päivän kuvauksia ovat myös Joel Lehtosen Putkinotko tai Antti Tuurin Pohjanmaa ja Lakeuden kutsu, joista jälkimmäisessä näkyy, kuinka Tuurin asiallisuudessaan usein koomisille henkilöille aika on altis palvelija.
Tulevaisuuteen tuijottava tajuaa ajan mittavuuden paremmin kuin menneeseen haikaileva: tulevaisuus tuntuu monesti olevan ikuisuuksien päässä mutta mennyt elämä on kulunut muka hujauksessa. On kuitenkin eletty lapsuuden loputtomat kesät, syksyt, talvet ja keväät, kaikkina ikäkausina on ollut odotuksen aikoja, ahdistuksen vaiheita, ilon ja onnen vaiheita, onnistumisia, pettymyksiä, ja sitten sitä laakeaa, käsistä valunutta olemista, jolloin kallisarvoista elämäämme on tuhlautunut kaunaan, katkeruuteen ja televisiomainoksiin. Tästä kaikesta muistin toinen olomuoto, unohdus, haluaa meidät armahtaa.
Mutta vaikka ihminen joutuisi katumaan hukkaan heitettyjä hetkiä, hän voi lohduttautua sillä, että ainakin niitä on riittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti