Miksi siedämme tylsimyksiä?

Miksi Sixten Korkman, Juha Siltala, Jakob Söderman, Antti Kylliäinen, Esko Valtaoja, paavi Franciscus ("myös ateisti pääsee taivaaseen") tai joku Herättäjäjuhlien rakkaudentäyteinen puhuja herättävät mielenkiintoa ja ajatuksen, että jos sittenkin katsoisi vielä seuraavan päivän?

Miksi härski taide, rohkea kirjallisuus ja ehdottomuuteen vannova tiede antavat tunteen, että elämässä on mieltä? Joskus, jos uskaltaa, joku ihmisen palvelija koulussa tai kirkossa yltää samaan. Ja hän on niitä joita myöhemmin muistellaan.

Se että opettajat, papit ja eri alojen asiantuntijat sytyttävät kuitenkin kovin harvoin, johtuu siitä, että puuttuu korkeatasoisuus eli syvällisyys.

Koulussa yritetään ajaa oppilaan päähän mahdollisimman suuri osa oppisisällöstä ja oppilaat jäävät yhtä tyhmiksi kuin opettajansa. Opettajakeskeisyys on kirosana ja tietotekniikan johtovyyhtien keskellä apua haetaan konstruktivismista tai ilmiöoppimisesta ja tulos on sama: ylioppilasjuhlissa juhlitaan tietoja, ei viisautta.

Kirkossa pappi käy läpi päivän tekstin mutta harvoin sanoo ääneen,  että kuulija ja puhuja ovat yhtä pihalla pyhästä asiasta.

Todetaan, että on oltava armahtavaisia, kärsivällisiä ja rakastavia. Mutta sitä ei sanota, ettei siitä tule sen valmiimpaa niin papilta kuin kirkonpenkin viralliselta syntisäkiltäkään.

Luetaan, että Jeesus kirosi viikunapuun, kun tämä ei tehnyt hedelmää. Pappi ei kuitenkaan hihkaise (niin kuin rehellisyys vaatisi), että ei kai nyt sentään! Tässä nyt evankeliumin kirjoittaja taitaa tehdä draamaa. Kyllä kaikkeutta rakastava Jeesus varmaan todellisuudessa s i u n a s i puun eikä kironnut, ja nälkäiset pojat saivat viikunaa niin että maha rutkui. Eihän hän kironnut pyyntivälineitäkään, silloin kun pojat eivät saaneet Genesaretilla sintin sinttiä, vaan vähin äänin siunasi pyyntivälineet ja antoi muka kalastusohjeita, että heittäkääpä tuohon kohtaan aivan kokeeksi...

Jopa väitöstilaisuuksissa tapaa nykyään pelottavaa latteutta. Mielenkiinnotonta asiaansa saattaa puolustaa piipittävä väittelijä, ja jopa vastaväittäjä voi vetää samaa virttä. Tutustuin erityispäivähoidon väitöskirjaan, jonka nimi oli "Erityisesti päivähoidossa". Ei tieteessä pidä tavoitella leikillisyyttä, varsinkaan jos ei osaa. Eihän otsikko viittaa ollenkaan erityispäivähoitoon, vaikka niin on ollut tarkoitus, vaan tavalliseen päivähoitoon - ja vielä "erityisesti päivähoitoon". Jos otsikon kielellinen leikillisyys, joka synnyttää väärinkäsityksen, menee läpi esitarkastuksessa, kuinka vakavasti voi suhtautua varsinaiseen raporttiosuuteen?

On vaikea vaatia luovuutta, jos arkinen energia menee sellaisten ilmiöitten vastustamiseen, jotka ovat käytännössä jo toteutuneet. Kuinka moni kiristeli joskus hampaitaan uudelle naisten äänioikeudelle, miesten pitkille hiuksille, tiukoille, perskannikoita puristaville housuille, avoliitolle, asialliselle puheelle seksistä televisiossa - ja koko televisolle?

Nykyään jaksetaan nikotella homoparien oikeuksille tai kyläkoulun lakkauttamiselle, vaikka oppilaita olisi saman verran kuin opettajia, tai ohitustien vetämiselle poikki maailman synkimmän kuusikujan. Kauhistellaan myös eutanasiaa, vaikka jokainen, jolla on vähänkin ylimääräisiä varoja eikä lahjoita niitä tarvitsevaan osoitteeseen, varmistaa jonkun sairaan tai nälkää näkevän "eutanasian".

Vielä noista yllä nimetyistä henkilöistä. Heidän salaisuutensa on se, että he tietävät, mistä puhuvat, ja he näkevät asioittensa taakse. He uskaltavat olla oikeassa, mutta myös väärässä, ja he ovat valmiita älykkäisiin vastareaktioihin mutta myös tylsämielisiin teilauksiin.

OLETHAN VASTUULLINEN HARRASTAJA

Harrastukset ovat elämän suola. Eläköön!
Mutta on joitakin aloja, joiden harrastamisen tulisi olla luvanvaraista. Otan esimerkiksi kuvataiteen.

Olen joskus maalannut tauluja, ja ne ovat jääneet lapsuudenkotini riesaksi. Aina kun pistäydyn iäkkään isäni luona, hämmästyn, kuinka vanha veteraani on säilyttänyt toivorikkautensa ja intohimoisen suhtautumisen elämänilmiöihin, vaikka joutuu kaiket päivät katselemaan omakotitalonsa seinillä irvisteleviä nuoruudensyntejäni. Jotenkin kumpikaan ei viitsi ottaa puheeksi taulujen tarpeellisuutta.

Kun kierrän kirpputoreilla, on masokistinen kokemus yrittää löytää seiniltä kuvaa, joka ei herätä sääliä. Kun harrastaja on päästänyt käsistään tekeleen, se jää elämään ikuisiksi ajoiksi zombiena, jonka hävittäminen on mahdotonta toisin kuin kauhuelokuvissa esitetään.

Harrastajista ovat erikseen käsistään kätevät opettajat, jotka sorvaavat erikoisella tekniikalla kuvia ja sen erikoisuuden vuoksi luulevat niitä taiteeksi. Eräs oikea taiteilija sanoi, että voisi tehdä vaikka muotokuvia tulitikuista mutta eivät tulitikut tekisi niistä taidetta.

Mutta onhan niitä taitaviakin  harrastajia! huudahtaa joku. On kyllä,  ja se vasta onkin kiusallista, kun työt keikkuvat taiteen ja harrasteen rajalla kellahtamatta koskaan taiteen puolelle. Sitten harrastaja suree, miksei hänen töitään osteta julkisiin tiloihin (joskus tällainenkin kömmähdys on sattunut). Ja onko se kateutta, kun häntä ei kelpuuteta  taiteilijamatrikkeliin, harrastaja murehtii. Näin harraste kääntyy tekijäänsä vastaan eli tuottaa surua ilon sijaan.

(Erillään on pidettävä itse oppineet luonnonlahjakkuudet, joiden osaaminen on luojan huomenlahja. Heidän ei pidäkään riskeerata lahjojaan hakeutumalla virallisiin opetusateljeihin. Myös niin sanotut Ite-taiteilijat ovat oma kunnioitettava joukkonsa, joka on rinnastettavissa enstisaikojen kansanmuusikoihin.)

Joillakin aloilla voidaan kuitenkin harrastaa suhteellisin vähin sosiaalisin vaurioin. Harrastajateatterista, -konsertista, -urheilutapahtumasta tai karaokeillasta palaava katsoja tai kuuntelija saattaa korkeintaan ajaa kotimatkan vaarallisen lujaa saadakseen mielensä takaisin, mutta kotona on olo jo tyyntynyt eikä matkasta ole jäänyt mitään seinälle tai hyllylle nostettavaa painajaista.

Mutta saahan jokainen harrastaa mitä haluaa! taas joku parahtaa. Tietenkin saa, ja kantaahan jokainen harrastajataiteilija suurimman osan häpeästään yksin aivan samoin kuin ikämieskisojen veteraani tuupertuu aivan itse vähän vain hieltä haiskahtaen metsän siimekseen viemättä kenenkään mielenrauhaa.

Sovittamaton vääryys on kuitenkin se, miksi harrastuskulttuuri leimaa tietyt elämänalat niin mitättömiksi, että niitä voi harrastella kuka tahansa. Eivätkö taiteet, urheilu ja kansalaisopiston opetustoimi ansaitsisi saman kunnioituksen kuin varsinaisetkin elämänalat, esimerkiksi siltojen rakentaminen? Sopii tehdä käytännön koe (erotuksena ajatuskokeesta) ja mennä tekniseen toimistoon ilmoittamaan, että minä voin huttaroida sen Pajuluoman sillan, tehkää te pojat muuta.

Mutta oli miten oli, niin sitkeästi roikkuvat edelleen  tauluni isäni talossa ja toiset kirpparin seinällä. Odottavat kuin pinkka Juhlapöydän konvehteja joulun jälkeen, että jos jonnekin, vaikka tuliaisina...

ELÄMÄ PITKÄ - MUISTI LYHYT

  Elämä pitkä - muisti lyhyt

Sanotaan, että ihmisen elämä on kovin lyhyt, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Keskimääräinen ihmiselämä on päinvastoin mittava ajallinen vaellus. Oikukas ajantajumme vain saa meidät uskomaan toisin.

Vaikka laadullisesti elämässä on kaikenlaista puutetta, niin mittaa siitä ei puutu. Elämän pituuden ja elämän laadullisen vajavaisuuden kiteyttää kirkkaasti Gösta Sundqvist laulaessaan, kuinka "elämä on pitkä puutelista". Hector puolestaan näkee yksilön kosmisen pitkän matkan tarkoituksena päätyä Suuren Arvoituksen ratkaisuun:
                       Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie -
                       Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää
                       Pitkän pitkä tie...

Miksi sitten kuvittelemme, että elämämme olisi vain yksi hujaus historian saatossa? Vastaus on yksinkertainen: muistimme huiputtaa meitä.

Muisti on nimittäin sellainen mekanismi, että se säilyttää mielessämme vain tietyt kronotoopit eli ajan ja paikan solmukohdat. Se ettemme edes tiedä, miten monumentaalisen elämän olemme jokainen eläneet, vertautuu siihen, miten ymmärrämme unennäkömme runsauden. Unistamme emme muista kuin aivan viimeisimmät, jos niitäkään, ja kaukaisemmista unistamme on mielessämme vain epämääräisiä draamaattisia muistoja. Kuitenkin ihminen, joka elää 80-vuotiaaksi - mikä ikä ei ole enää harvinainen - ehtii elämänsä aikana seikkailla 150 000 unessa.

Muisti manipuloi elämäntapahtumiemme mahtavaa materiaalia elokuvaleikkaajan tavoin. Se mitä muistamme elämästämme, on siis vain editoitu, valikoitujen katkelmien kooste. Tätä havainnollistaa mestariohjaaja Alfred Hitchcockin määritelmä elokuvasta: se on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.

Elokuvan havainnollisuus ajan pitkän historian paljastajana näkyy silloinkin, kun katsomme parin kolmen tunnin elokuvan. Käytämme katsomiseen elämästämme pikkuruisen osan, mutta elokuvan ihmiset saattavat elää huikaisevan pitkiä ajanjaksoja, joista meille on vilautettu vain osia.

Niin sanottu yhdenpäivän romaani havainnollistaa sekin oivallisesti ajan ylenpalttista tarjontaa: James Joycen romaanijärkäle Odysseus ja Volter Kilven Alastalon salissa tarjoavat yhdeltä päivältä sellaisen määrän ihmisen sisäisiä ja sosiaalisia kokemuksia sekä havainnollistettua aikaa, että harva jaksaa lukea romaaneja kannesta kanteen.

Kevyemmällä otteella yhden päivän jaksoa kuvaa esimerkiksi Mikko Rimminen Pussikaljaromaanissa, jonka velikultien elämän seikkailuaika on näennäisen arkista. Yhden päivän kuvauksia ovat myös Joel Lehtosen Putkinotko tai Antti Tuurin Pohjanmaa ja Lakeuden kutsu, joista jälkimmäisessä näkyy, kuinka Tuurin asiallisuudessaan usein koomisille henkilöille aika on altis palvelija.

Tulevaisuuteen tuijottava tajuaa ajan mittavuuden paremmin kuin menneeseen haikaileva: tulevaisuus tuntuu monesti olevan ikuisuuksien päässä mutta mennyt elämä on kulunut muka hujauksessa. On kuitenkin eletty lapsuuden loputtomat kesät, syksyt, talvet ja keväät, kaikkina ikäkausina on ollut odotuksen aikoja, ahdistuksen vaiheita, ilon ja onnen vaiheita, onnistumisia, pettymyksiä, ja sitten sitä laakeaa, käsistä valunutta olemista, jolloin kallisarvoista elämäämme on tuhlautunut kaunaan, katkeruuteen ja televisiomainoksiin. Tästä kaikesta muistin toinen olomuoto, unohdus, haluaa meidät armahtaa.

Mutta vaikka ihminen joutuisi katumaan hukkaan heitettyjä hetkiä, hän voi lohduttautua sillä, että ainakin niitä on riittänyt.

Kerettiläinen tv-katsoja: ONKO GAME OF THRONES SITTENKIN VAIN TYLSÄ SARJA?

Tunnustan, että olen yrittänyt - mutta en saa iloani Game of Thronesista.

"Kaikkien aikojen tv-sarjan" komeat puitteet ovat periaatteellisella tavalla kuin vanhoissa historiallisissa jenkkileffoissa, joissa kalliita lavastuksia piti hyödyntää mahdollisimman pitkään ja joissa henkilöt jaarittelivat loputtomasti saman rekvisiitan keskellä.

Entä kerronta. Eikö teistä koskaan tunnu siltä, että Game of Thronesin draamallinen tarinointi on laimeaa ja ohjaus junnaavaa? Ja käänteet usein arvattavissa.

Sarjan kuuluisa "raakuus" ei liioin virkistä kerrontaa; myöskään se ei juuri säväytä, että keskeisiä henkilöitä kuolee kesken sarjan. Joku voisi pitää sitä epätoivoisena tapana lisätä mielenkiintoa. Oikeastaan niin sanotussa seikkailuajassa liikkuvassa tarinassa kuuluisi pitää kiinni keskeisestä periaatteesta: pitää olla sankari eikä sankaria tapeta. Mitä siitä olisi tullut, jos Tarzan olisi kesken äääelokuvan mennyt liaaninsa kanssa pää edellä kivikkoon?

Joku tylsimys voisi sanoa, ettei Game of Thronesin henkilöhahmoissa ole muuta kuin vikoja. Näyttelijätyö onkin aika teatraalista. Esitettävä henkilö ei tule esiin näyttelijästä intiimillä tavalla ja näyttelijät huseeraavat kuin suurellakin lavalla, mikä on kaukana elokuvailmaisun ihanteista. Henkilöohjaus on kauttaaltaan keskinkertaista eikä yksikään näyttelijä nouse jännitteellään kinnostavaksi. Alkupuolella ovat kai keskeishenkilöitä Sean Beanin esittämä Stark ja se vaalea pikkunainen. Halvaantuneen pikkupojan veljestä ei saa otetta ollenkaan.

Sarjan tekijöiden tarkoituksena kai on, että tarina vilisee karismaattisia henkilöitä. Vikana on vain se, ettei yhtään karismaattista henkilöä ole. Stark on väsähtäneen oloinen, huononterveeltä vaikuttava entinen soturi, kuningas löysä vellihousu, jonka mahakaan ei naurata niin kuin on tarkoitus. Isä Mitrokin esittäisi häntä pelottavammin. Myös kuninkaan alkoholismi jää pelkän viinin lutkuttelun asteelle eikä se nouse traagiseksi motiiviksi. Samoin "pelottava" sisäpiirihuumori kuninkaan ja esimerkiksi Starkin välillä on tylsää.

Vaalean tytön naimamiehen, sen korstomaisen villi-ihmisen, joka ratsastaa kuin vähäjärkinen säässä kuin säässä palkeet ja olkavarret hassusti pullistellen, kuuluisi edustaa erityistä myyttistä voimaa, mutta kaikki jää silmien "mystiseksi" siristelyksi.

Kuulemma Game of the Thrones paranee aikaa myöten. Kiirettä pitää. Olen nimittäin katsonut vasta puoli tusinaa jaksoa eikä HBO:n ilmaiskuukausi loputtomiin kestä.

MIELUITEN ELÄISIN PARATIISISSA

Perimmäinen kysymys: Mitä elämä on?
Perimmäinen vastaus: Se on vaivaa ja vastusta.

Jos et usko, että elämä on monin tavoin vaikea juttu, otetaan arkinen  esimerkki: Kun tulet kotiin ja jos avaimia on enemmän kuin yksi, harvoin oikea sattuu nipusta sormien väliin. Ja harvoin avain napsahtaa ensi yrittämällä lukkoon; ja lukkokin voi temppuilla vaikkapa voitelun puutteessa. Tai koko ovi voi jumittaa. Sitä pitää tempaista aukaistaessa tai sitä pitää punnertaa suljettaessa koska turpeat tiivisteet.

On myös helppo kuvitella, kuinka paljon kiusoja on tavallisella kauppareissulla autoiluineen, hyödykkeiden hyllystä etsimisineen ja kassoilla asioimisineen. Entä kuinka monta temppua tarvitaan vielä kotona: kengät jalasta, takki henkariin (joka lipsahtelee kynsistä), ostokset oikeille paikoilleen ja kaikkea sellaista. Vasta sitten  voi rojahtaa sohvalle tavoittelemaan olemisen flow'ta (joka on elämisen perimmäinen tarkoitus), kunhan ensin kaukosäädin tai muu ikävä esine on kaivettu takapuolen alta istumista haittaamasta.

Onko näkemykseni kolho ja ikävää jaaritusta täynnä? Onhan se, mutta on vaikea muuten havainnollistaa sitä, kuinka sankarillisia olemme, kun siedämme riesoja toisensa perään panematta niitä edes merkille. Olemme niin tottuneet maailmaan, joka ei todellakaan ole paras mahdollinen maailma - saati paratiisi.

Entä sitten kaikki ilon aiheet, esimerkiksi harrastukset. Rauhallinen kalastelu hiljaisella järvellä tai talvinen hiihtely hankia pitkin. No, jos rehellisiä ollaan, veneen kolisteleva soutaminen tai perämoottorin käynnistely ja pärinä, virvelin riivintä laitoja vasten, uistinlaatikon tonkiminen, vieheitten nöpöstely siiman päähän, hankalat heittoasennot, koukkujen repiminen kärsivän luontokappaleen kivuliaista leukaperistä...

Tai se hiihto: kun on ensin kalistellut sukset varastosta, nostanut hiihtimet seinää vasten ja alkanut voidella yhden pohjaa, toinen suksista alkaa rämisevän kaatumisen pitkin seinustaa. Hiihtolenkki koostuu sekin monesta epämukavasta vaiheesta.

Ihminen kuitenkin sublimoi kärsimyksensä ja käyttelee mielellään mahtipontisia slogaaneja elämänuskonsa vahvistamiseksi. Yksi tällainen on "vaikeuksien kautta voittoon", jonka avulla sinnittelivät jo muinaiset roomalaiset, kun heissä ei ollut päättäväisyyttä loikata miekkaansa.

Vaikka jotkut luulevat vielä näinä valistuneina aikoina, että vastukset jalostavat, minä tiedän, että on ihanaa, kun asiat hoituvat kuin tyhjää vain. Muistattehan Aatamin ja Eevan? Paratiisissa asiat olivat oikealla mallilla. Toinen juttu on sitten, että he menivät pilaamaan asiansa ja kielteinen turvapaikkapäätös tuli että kopsahti.

Alkoi ihmisen loputon harhailu kärsimysten laaksossa, mitä paskanpuhujat nimittävät Suureksi Seikkailuksi.

Aatamista ja Eevasta sikisi diplomi-insinöörejä ja diplomikielenkääntäjiä, jotka rupesivat rakentamaan uudestaan Kadotettua paratiisia, jossa ikuisesti terveinä loikoillaan kotisohvalla  ja katsellaan ikuisesti hyviä televisio-ohjelmia.

Ei ole ihme, että myyttisten tarinoitten tiedemiehet ja vaivojen parantajat, kuten Goethen Faust, lopullisesti kyrsiytyivät ikuisesti auki oleviin probleemoihin ja maailman mahdottomuuteen ja ottivat yhteyttä pimeisiin voimiin.

Tietenkin on tragikoomista, että he hakevat apua itse Belsebubilta päästäkseen paratiisiin - ja suorinta tietä kielletyn hedelmän kimppuun.

KAIPAAN SYYLLISTÄ

Meillä ihmisillä on kaksi vikaa. Kun tapahtuu virhe, etsimme syyllistä sen sijaan, että korjaisimme virheen. Toinen vika on siinä, että kun maailma makaa huonosti, etsimme vainoharhaisesti salaliittoja.

Maailmassa on kuitenkin joitakin vikoja, joihin syylliset pitäisi saada vastuuseen ja joiden takana olevat salaliitot pitäisi paljastaa.

Esitän tietenkin vain muutaman ikävän esimerkin. Mutta tietokoneitten, älypuhelimien ja tietoteknisten ohjelmien käyttäjävihamielisyyteen tai "hyvin varusteltujen" nykyautojen harjoittaman "NOLLAA TÄMÄ JA TUO ENSIN TAI ET PÄÄSE MILLOINKAAN AUTOSTASI ULOS TAI SAA OVIA LUKKOON" -terroriin en edes kajoa, koska en kiukultani saisi koskaan tätä blogia valmiiksi.

Ensimmäinen esimerkki olkoon sähköpistorasian sijainti. Kuka on siihen syyllinen, että se sijaitsee lattian rajassa sen sijaan, että esimerkiksi pölynimurin töpselin voisi työntää noin puolentoista metrin korkeudella olevaan rasiaan. Aivan kuten on asia kylppärissä. Jostain syystä siellä asia on kunnossa. Joku sadismiin kallellaan oleva on saanut vietyä kehityksen tälle mallille. Ennen rasiat olivat korkealla ehkä siksi, ettei lapsikulta voinut työntää sormiaan rasiaan tai siksi että jäykät sähkötapsit olivat kalliita metrihinnaltaan.

Kyllä nyt pitäisi siellä sähkölaitteidentutkimuskeskuksessa käydä hakemassa kahvituvasta suunnittelija työpöytänsä ääreen ja sanoa, että ole hyvä ja suunnittele sellainen rasia joka voidaan esteettisesti nostaa näkyville ja  jossa on nätisti läppä edessä. Kun sitä läppää vastaan painaa töpseliä, esirippu aukeaa ja rasia paljastuu. Ja lups - töpseli sujahti kuin itsestään rasiaan. Ja jos kyseinen suunnittelija ei olekaan se suunnittelijainsinööri tai arkkitehti, joka lanseerasi lattianrajarasiat, silloin pitää kaivaa vaikka haudasta varsinainen asiaan syyllinen!

Sama vika tahtoo olla keskusimurin asennuksen suunnittelussa: seinissä olevat imuaukot ovat usein lattian rajassa. Olen melkein varma, että sama kiusanhenki  on ollut tämänkin ilmiön takana.

Kodin siivousvälineistä sanoisin pari sanaa. Ensiksi: älkää koskaan ostako Sinipiian lattianjynssäintä, jos teillä on taipumusta raivokohtauksiin. En tiedä, vieläkö niitä superlontyynyllä varustettuja sinipiikoja vielä myydään, mutta miljoona niitä on kyllä käytössä, sillä ne eivät mene koskaan rikki. Se onkin välineen plussapuoli, jos näin voi sanoa kelvottomasta laitteesta. Kun nimittäin kastelee pesuaineessa vaahtomuovipään ja sitten tarttuu varressa olevaan  ottimeen ja työntää vempainta alaspäin, märkä superlonosa taittuu ensin kauniisti ja vaahtomuovi alkaa puristua kokoon. Sitten liike loppuu kesken. Joka kerta on kurkotettava kädellä pesutyynyyn ja puristettava voimainsa takaa liikerata loppuun, jotta superlontyynystä lähtisi liika vesi.

Taas olisi syyllinen haettava kahvituvasta suunnittelupöydän ääreen.

Muuan perkeleellisyys koskee vähän kaikkia varrellisia siivousvälineitä. Kun varrellisen sinipiian, mopin tai harjan jättää hetkeksi aikaa seinää vasten nojalleen, on vuorenvarmaa, että kahden sekunnin päästä se alkaa kaatua joko vasemmalle tai oikealle että kolina käy. Jos siivoat rappukäytävässä meteli on infernaalinen. - Ja taas vain kahvitupaan syyllistä etsimään. Neuvoksi suunnittelijamiehelle, että varren päähän pitää saada niin pehmeä ja takeroinen tutti, että se kitkallaan pitää varren seinää vasten pystyssä. Vielä selityksenä edelliseen: m i e h i ä  nämä suunnittelijat ovat aina - ja sellaisia miehiä, jotka eivät siivousvälineitään näe koskaan käytännön työssä. Sillä jos he joutuisivat käyttämään omia välineitään, tuote olisi huippuunsa hiottu jo seuraavana päivänä.

Silityslauta on puolestaan täysin arvoituksellinen keksintö. Jos suunnittelija kerran avaisi ja sulkisi sen, häntä ei tarvitsisi hakea keksintöyhtiönsä kahvituvasta vaan hän rupeaisi uuteen tuotekehittelyyn heti, kun olisi litistänyt peukalonkyntensä silityslaudan osien väliin. Tällaisia tuskallisia onnettomuuksia on tapahtunut käyttäjille kaikkina aikoina. On päässyt emänniltä itkut ja isänniltä perkeleet heidän vahingoittaessaan maailmankaikkeuden hienoimman instrumentin eli ihmiskäden arkisen silityslaudan litistyksessä.

Otetaan vielä kaksi esimerkkiä. Toinen on uuden polven tiskiallas, jonka reuna on varsinaista tiskipöydän tasoa ylempänä muodostaen vallin, jonka yli ei vettä ja moskaa noin vain pyyhkäistä lavuaariin. Kaiken kiireen keskellä joutuu menemään melkein polvilleen rukoillessaan, että rätti, tiskipöytä, lavuaari nystyröineen suvaitsisivat antaa siivottavan aineksen solahtaa altaaseen. Vanhat tiskipöydät oli puristettu yhdestä teräslevystä, jossa lavuaarit oli pakotettu niin alas, että pöytä oli puhdas yhdellä pyyhkäisyllä.

Viimeinen esimerkkini on lompakossa jäpittävä korttien armeija. On pankkiasioita, jäsenyyksiä, bonuksia, Kela-asiointia ja ties mitä kaikkea varten olevia kortteja. Yksikin kansalainen tuskaili, että hän joutui kuljettamaan perstaskussaan "sellaista helevetin haitaria", joka koostui tusinasta muovikortteja. - Eli taas haetaan suunnittelija kahvilta ja kurkutetaan mies- tai naisparkaa niin kauan, että on syntynyt järjestelmä, jossa samalle kortille voidaan jopa kotona ladata kaikki Kelat, pankit, Suomalaiset kirjakaupat sekä Mustit ja Mirrit.

Olisi sanomattakin selvää, että esittelemäni esimerkit ovat vain hippunen kaikista puolitiehen jääneistä innovaatioista. On kuitenkin mahdoton sanoa, mitkä niistä ovat syntyneet silkasta ilkeydestä, mitkä huonosta mielikuvituksesta, mitkä siitä, että keksijän ei itse tarvitse keksintöään käyttää. On myös mahdotonta sanoa, minkä "keksinnön" takana on petollinen salaliitto.

Se on kuitenkin varmaa, että jossakin ilkeämielinen keksijä nauraa tirskahtelee kämmenensä suojassa ja että  maailmanmenoon vaikuttaa joukko salaliittoja, jotka jarruttavat puhtaitten, kirkkaitten ja ennen kaikkea pelkisteisten keksintöjen syntyä.

KUULE, SINÄ ANSAITSET KEHUJA

Tuntuuko koskaan päivän päätteeksi, ettei sinusta ollut oikein mihinkään? Tai aamulla herätessäsi, ettei kannata edes yrittää? Vaikka olet ollut ahkera, auttanut muita, ollut huomaavainen...

Kyse on harvoin siitä, että vika olisi sinussa. Eikä syy ole välttämättä huonossa itsetunnossakaan tai siinä, että olisit vain vajonnut omaehtoiseen masennukseen. Syynä voi hyvinkin olla se, että sinulle ei ole annettu tunnustusta. Sinua ei ole kehuttu!

Kyllähän kolkolta maailmalta joskus nokahtaa pieni kiitos, mutta mitä se on verrattuna kunnon kehuihin. Ei mitään. Kissa elää kiitoksella, ihmislapsi kehunnalla, sanoo kansanviisauskin.

Kun viet hellästi pitämäsi auton huoltoon tai katsastukseen, sanooko haalarimies koskaan, että onpa siististi pidetty vehikkeli. Eipä taida sanoa mitään sellaista. Tai kun tulet raittia pitkin sauvakävellen, seuraako totokahvilan edessä tupakoiva äijälauma sinua arvostavin katsein? Eipä taida tapahtua mitään sellaista. Entä kun pysähdyt jonkun kanssa juttuihin, sanooko joku, että sinulla on sitten osuvia havaintoja?  Niinpä. Tuleeko kehuja edes kotona?

Päinvastaista palautetta kyllä riittää: jos laitat taloyhtiön yhteiseksi iloksi lintulaudan, sinulle huomautetaan, että lintuja pitää jaksaa sitten ruokkia tai että sellainen laitos vain roskaa joka paikan.

Entä sitten tunnelman kohottaminen. Saatko siitä koskaan kiitosta? Esimerkiksi humoristinen keventäminen on epäkiitollisimpia yrityksiä totisten torvensoittajien maassa. Kerran poukkoilin terveyskeskuksessa luukulta toiselle ja ajattelin keventää odotussalin tunnelmaa toteamalla, että täällä pitäisi käydä useammin, jotta oppisi talon tavat. Heti joku parkaisi: "Voi kun ei tarvittisi käydä ollenkaan.”

Facebookissa on varminta unohtaa huumori. Jos käyttää ironiaa tai peräti sarkasmia ilman hymiöitten rautalangasta vääntävää selitystä, reaktiot saattavat olla lievästi sanottuna hämmentäviä.

Silloin kun vielä olin opetustyössä, huumorini ei herättänyt oppilasaineksessa aina vastakaikua. Jos havainnollistin p- ja b-äänteiden eroa sanomalla, että paarit on se, millä kannetaan, ja baari on se, mistä kannetaan, tunnollisimmat tyttöoppilaat kirjoittivat asian vakavina  vihkoonsa ja siinä se.

Itsensä nolaaminen oli sitäkin varmempi keino herättää hilpeyttä. - Kerran olin päässyt opetuksellisen hekuman huippuun ja havainnollistin lukiolaisille kansanhuumorin ja kirjallisen huumorin eroa mielestäni mitä hupaisimpien esimerkkien avulla. Oppilailla tuntui olevan hauskaa, ja olin tietysti itseeni tyytyväinen.  - Kunnes huomasin, että herra lehtorilta oli aivan arkisesti unohtunut housujen vetoketju auki.

Tämä tekstuaalinen tuskittelu  olisi nyt syytä lopettaa jotenkin kiteyttäen. Sanottakoon ensin, että kun lähimmäisen tekemisiä kiitellään, kädenojennuksen tulisi suuntautua myös henkilön persoonaan sinänsä. Olin kerran tilanteessa, jossa ihmiset ihailivat naapurin tekemää aitaa. Aidantekijä kuunteli silti jotenkin levottomana eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen. Äkkiä hän hihkaisi vähän paksuksi käyneellä äänellä:

”Älkää aitaa kehuko — kehukaa miestä!”